30 Seconds To Mars

2014/03/09 Hartwall Areena



Valehtelisin jos väittäisin muistavani ensimmäisen kerran, jolloin kuulin 30 Seconds To Marsia, mutta sen verran tiedän, että siitä tulee pian jo kymmenisen vuotta. Ja huh, kuinka vanhaksi voikaan tuollaisen lauseen kirjoittaminen saada ihmisen itsensä tuntemaan... Muistan edelleen kuinka tärkeässä osassa bändin läpimurtohitti The Kill oli aikoinaan elämässäni, kuinka paljon sain siitä voimaa ja kuinka monta kertaa sen tahtiin on tullut itkettyä. Näiden vuosien aikana olen lähestulkoon kuluttanut kappaleen loppuun, mutten aivan täysin kuitenkaan sillä vieläkin se jaksaa itkettää.

Joskus havahdun aivan yhtäkkiä tajuamaan miten järkyttävän kauan jotkut bändit ovat olleet osa elämääni ja eilinen oli yksi niistä hetkistä. En vaan voi käsittää, että olen kulkenut 30 Seconds To Marsin rinnalla jo lähes kymmenvuotisen taipaleen. Olin silloin melkein täysin eri ihminen, niin monta asiaa on muuttunut, tullut ja mennyt, mutta musiikki on aina siinä. Siksi se onkin niin hienoa. Olen ollut siinä määrin onnekas, että olen saanut nähdä 30 Seconds To Marsin lavalla useampaankiin otteeseen ja saanut todella monia onnellisia hetkiä bändin parissa, jossakin vaiheessa lakkasin laskemasta kuinka monia.

Nykyään suuremmissa konserteissa tulen hyvin usein miettineeksi nykyistä asemaani musiikin kuuntelijana ja sitä kuinka paljon olen muuttunut myös yleisönä. Siitä ei loppujen lopuksi ole kuin se vajaat kymmenen vuotta kun vielä jonotin kolme yötä ja neljä päivää lempibändini keikalle, enää en lähtisi siihen. Keikkojakin seuraan nykyään ihan tyytyväisenä taaempaakin eikä istumapaikkakaan ole aina se pahin vaihtoehto. Enää en kanna mukanani niin paljon nippelitietoa suosikkibändeistäni sillä en käytä enää kauheasti aikaani etsien hauskoja haastatteluvideoita netistä enkä aina edes tiedä kaikkien jäsenten nimiä - tavallaan en siis ole enää yhtä hysteerinen fani kuin ennen, mutta toisaalta se itse musiikki on noussut aivan uudenlaiselle jalustalle, sellaiselle, jolla millään muulla ei ole merkitystä. Tietynlainen hysteerisyys on pudonnut pois, se on tavallaan vähän surullista koska se kai tarkoittaa, että olen nyt aikuinen, mutta toisaalta se myös tarkoittaa, että musiikki on tuonut sisälleni tietynlaisen rauhan.

Siinä missä eilen nautin illastani 30 Seconds To Marsin parissa, iltaa aikaisemmin tanssahtelin samalla areenalla Backstreet Boysien tahtiin. Myös se herätti ihan suunnattomasti tunteita historiastani musiikin parissa. Vaikka nykyään olenkin suuri rock'n'rollin ystävä, olivat Backstreet Boysit se bändi, joka opetti minut tuntemaan ja rakastamaan musiikkia sillä volyymilla, jolla sitä nykyään rakastan. Backstreet Boys oli ensimmäinen bändi, jonka levyjä keräilin, jonka lyriikoita opiskelin uskonnollisesti ja joka sai minut todella tuntemaan asioita niin monilla kappaleillaan, ja saavat vieläkin. Arvostan todella paljon menneisyyttäni musiikinkuuntelijana, koska se on kasvattanut minusta nykypäivää varten todella suvaitsevaisen ja avoimen musiikinkuuntelijan. Uskon, että sama pätee myös nykypäivän Robineihin ja Isac Ellioteihin - he kasvattavat lapsista todella intohimoisia musiikinkuuntelijoita.

Perjantain ja lauantain peräkkäiset keikat tiivistivät siis hyvin matkani lapsesta aikuisuuteen musiikinkuuntelijana, joten ei ihmekään, että viikonloppu on herättänyt niin paljon tunteita. Mielenkiintoisinta on mielestäni se, että se tunne, joka kurkkuni, sydämeni ja kyynelkanavani valtasi eilen 23-vuotiaana kun 30 Seconds To Mars soitti lempikappaleitani Hartwall Areenalla, on aivan täysin sama kun se tunne, joka kurkkuni, sydämeni ja kyynelkanavani valtasi 14 vuotta sitten 9-vuotiaana kun luukutin kellarissa Backstreet Boysin Shape Of My Heartia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan monen päivän ajan. Musiikki, ja se tunne pysyy aina samana. Siihen voi luottaa.


Vaikka vitsailenkin paljon siitä, että 30 Seconds to Mars koska Jared, katkeroidun siitä, että Leton hiukset kiiltävät enemmän kuin omani ja ovat kasvaneet enemmän muutamassa vuodessa kuin omani varmaan koko elämäni aikana sekä viihdytän parasta ystävääni lähettämällä hänelle päivittäin paidattomia kuvia Jared Letosta, on hän ihan oikeastikin minulle todella suuri esikuva, sillä hän on saavuttanut niin suunnattoman paljon, tehnyt niin monia erilaisia asioita, ja tehnyt ne vielä hyvin. Hänenkaltaisensa ihmiset näen oikeasti taiteilijoina, tietynlaisina visiönääreinä, jotka tarkkailevat maailmaa jotenkin ihan erilaisin silmin. Mielestäni on suunnattoman liikuttavaa ja inspiroivaa ajatella, että äidiltään hän on lapsesta pitäen oppinut pääasiassa vain unelmoimaan täysiä ja tähtäämään korkealle - ja sen avulla hän päässyt näin pitkälle. Ajatus siitä saa minut liikuttumaan jokainen kerta ja ennenkaikkea unelmoimaan enemmän ja kovempaa. Hän on ehdottomasti niitä ihmisiä, jotka toivon edes kerran elämässäni tapaavani edes sen verran, että voin sanoa kiitos.

Eilinen keikka oli ihanan jenkki: suuruudenhullu ja äänekäs, enkä voinut lakata hymyilemästä koska kaikki oli niin kaunista. Viimeksi kun näin 30 Seconds To Marsin livenä, laski aurinko lavan taakse ja seisoin parhaan ystäväni kanssa jalat meressä. Tällä kertaa tanssahtelin normaalisti kolkon areenan lattiatasolla varmaan 15 000 ihmisen kanssa, eikä tunnelma ollut yhtään sen vähempää spesiaalimpi. Olen täynnä rakkautta ja unelmia.

8 kommenttia

  1. Olin itse myös katsomassa 30 Seconds To Marsia eilen:) Näin kyseisen bändin ensimmäistä kertaa livenä ja kokemus oli aivan huikea! Samalla vahvistui myös päätös, että seuraavan kerran, kun tulee mahdollisuus päästä heidät näkemään, ostan lipun ehdottomasti permannolle;)Tällä kertaan olin liikkeellä liian myöhässä, enkä ehtinyt varata lippua tarpeeksi ajoissa, vaan tyydyin onnellisesti istumaan katsomossa. Meininki oli siitä huolimatta mahtava! Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan oli rakkaan siskoni seura, jota ilman en edes kuuntelisi kyseistä bändiä. Olen nyt kahdeksantoista vuotiaana seurannut 30 Seconds To Marsin touhuja viimeiset viisi vuotta eikä loppua näy:D

    VastaaPoista
  2. Oli kyllä upea tuo 30stm keikka! Jared on niin ihailtavan lahjakas ja mahtava esikuva!:)

    VastaaPoista
  3. Ite meinasin alkaa melkein pillittämään kun the kill lähti soimaan, se on ensimmäinen biisi jonka kuulin ja tässä sitä ollaan 7 vuotta myöhemmin:) ens kerralla tosin ehdottomasti permannolle!!

    VastaaPoista
  4. Ihana postaus! Tekstissä oli paljon sellaista, joka olis voinut olla mun suusta - "entinen" elämä hysteerisenä fanina, joka toistaa youtube-videosta kahden sekunnin kohtaa uudestaan ja uudestaan vain sen vuoksi, "kun se naurahtaa niin ihanasti tossa kohtaa", tai joka jonottaa järjettömiä määriä päästäkseen keikalla eturiviin. Musiikkimaku on vaihdellut 90-luvun teknosta, grungesta ja pomppumetallista aina tämän päivän elektroindieen ja altsuun, ja itsekin oon aika avoin kaikenlaiselle musiikille. Se, ettei genre ole just sitä mitä normaalisti kuuntelen, ei automaattisesti tee biisistä huonoa. Ja musabloggarina silmät ja korvat on pidettävä auki joka suuntaan - vaikka faneus sitten koskisikin lähinnä niitä tiettyjä bändejä. :) Joista muutamien muistot yltävät jo lähes 20 vuoden taa, apua!



    30STMin keikka kuulostaa upealta. Mulla jäi se tällä kertaa väliin, oon nähnyt bändin pari kertaa, viimeksi Tallinnassa pari kesää sitten. Mars on kyllä ennen kaikkea livebändi. Biisit ovat musta alkaneet toistaa itseään jo ihan sointukuluissakin, mutta yleisön pojat osaavat ottaa haltuun sataprosenttisesti! Ai että.



    Enkä ikinä, ikinä unohda niitä Jared Leton kuuluisia silmiä ja sitä, miten niihin uppoutuessa ei nimmarinjakotilaisuudessa saanut sanaakaan suustaan. <3

    VastaaPoista
  5. Mä oon niin superiloinen että ehdin tsägällä nappaamaan itselleni paikan kentältä vielä päivää ennen! :) Ensi kerralla meette sitten siskon kanssa yhdessä, onneksi Mars käy Suomessa aika usein! ♥

    VastaaPoista
  6. Mä meinasin alkaa pillittämään koko ajan haha :D

    VastaaPoista

INSTAGRAM @joannahearts

© MUSIIKKIBLOGI. Design by FCD. Pst. Musiikkiblogi.fi fiilistelee juuri nyt: Billie Eilish, Hämärä, Goody Grace, pimenevät syysillat, punaviini.