Hyvän keikan anatomia

2014/10/13

On mahtava rikkaus, että saan elää maailmassa, jossa on niin paljon erilaista taidetta. Hyvä taide ei ole mielestäni millään tavalla objektiivista, ja tätä sivusinkin jo Musiikinkuuntelijoiden villi länsi -postauksessani. Hyvä taide kaikissa muodoissaan - myös musiikkina - on jotakin joka saa sinut pysähtymään hetkeksi ja toteamaan; vau, onpas kaunista.



En taida muistaa yhtäkään elämäni aikana näkemääni keikkaa kokonaisuudessaan, vain pieniä välähdyksiä niistä parhaimmista sieltä sun täältä. Hetkiä, jotka ovat piirtyneet tajuntaani kenties ikuisiksi ajoiksi koska ne ovat koskettaneet minua niin syvästi tavalla tai toisella.

Paramore vuonna 2008 Provinssirockin telttalavalla kun solisti Hayley Williams romahtaa lattialle polvilleen kädet kohti taivasta huutaen pyhää Jumalaa lähes kuin kyse olisi jonkinlaisesta hengellisestä yhdistymisestä, tavallaan kai onkin. 

Tätäkin tekstiä kuvittava PMMP. Kaksikko, joka jää varmasti Suomen musiikkitaivaan historiaan poikkeuksellisena esiintyjälahjakkuutena, joka oli täydellinen sekoitus poppia, punkkia sekä hämmentävää sekopäisyyttä. 

Halestormin ja bändin solisti Lzzy Hale Nosturin lavalla pelkän pianon ääressä laulamassa aina sydänjuuriaan myöten henkeänsä pihalle kun koko sali on lumoutuneena hiirenhiljaa. 

Magenta Skycode sekä esimerkiksi Midlake Helsingin Tavastialla, bändit, jotka molemmat herättivät lumoavalla lavapreesensillään yleisössä samanlaisen energian; hiljaisen ja keskittyvän kuuntelijajoukon, jonka keskuudessa voisi pudottaa nuppineulankin maahan ja kuulla sen selkeästi. 

Justin Timberlake Hartwall Areenalla pistämässä pystyyn maailmanluokan showta samalla varmistaen koko salin halki leijuvan stagensa päällä, että kaikilla on varmasti hauskaa. 

Mindless Self Indulgence koko pyhässä kokonaisuudessaan, joka tekee pilkkaa yleisöstä, harrastaa lavalla akrobatiaa, sekä noin muutenkin tarjoilee yleisölle lähinnä ylenpalttista sekopäisyyttä. 

Rival Sons, joka käsittämättömän solistinsa Jay Buchananin johtamana vaikuttaa lavalla lähinnä siltä, että on vain jonkinlainen välikäsi, jonka läpi kulkee suunnaton määrä energiaa, voimaa ja rakkautta. 

The Blackout viime vuoden Rock The Beachissa, jossa puolet bändistä huitelee yleisön keskuudessa ja puolet lavalla. 

15 Minutes Before The Dive, jonka Halloween-keikan teemaksi on valittu tennis ja bändin jäsenet ovat pukeutuneet sen mukaisesti värikkäisiin tennispuseroihin, shortseihin, vyölaukkuihin sekä hikipantoihin, lavan taakse on ripustettu jättimäinen Björn Borgin kuva ja koko bändi (sekä yleisö) nauraa koko neljäkymmentäviisiminuuttisensa katketakseen. 

Alicia Keys, joka Flown päälavalla hehkuu harvinaista valoa, lämpöä, rauhaa ja rakkautta. 

Jesse Kaikuranta, joka on lavalla aneeminen pönöttäjä, mutta täydellinen juuri sellaisenaan. Eivät hänelle sopisi yleisön yli lentävät lavakokonaisuudet tai sen seassa yhdessä bändin kanssa poukoilu. 

Kuinka paljon eroavaisuuksia löytyykään näiden huikeiden esitysten väliltä ja juuri se kertookin siitä, kuinka jokainen esiintyjä on omanlainen yksikkönsä, joka välittää yleisöön omanlaistansa energiaa kenties erilaisella tavalla kuin kukaan toinen.

Todellisesti lahjakas esiintyjä pystyy avaamaan kuuntelijoilleen kokonaan uuden maailman ja antamaan kaiken itsestään vain pönöttämällä paikallaan tekemättä juuri mitään sen sijaan, että turvautuisi häkellyttävään lava-akrobatiaan ja huikeisiin taustasomisteisiin, jotka nekin ovat toki aivan oma lajinsa. Toisella tavalla lahjakkaita esiintyjiä ovat nimittäin myös ne, jotka osaavat miettiä suuria kokonaisuuksia, visuaalisesti mielekkäitä asioita, valoshowta, esiintymisvaatteita, koreografiaa ja sitä millaiset bileet kaikki nämä synnyttävät yhdistettynä oikeanlaiseen musiikkiin. Toisinaan viihdyttämiseen riittää vain mies/nainen ja kitara. Joskus taas voi yrittää tunkea vaikkapa näitä kaikkia samaan konserttiin eikä se siltikään toimi. 

Lahjakkuus ei ole käsinkosketeltavaa, eikä karismaa saa ostettua samalta tehtaalta kuin pyroja.

Omat suosikkihetkeni keikoilta eivät aina edes liity esiintyjiin, vaan huoneen sisällä vallitsevaan yhteisöllisyyteen. Ehkä se tunne johtaa juurensa angstiseen teini-ikään jolloin jo se itsessään tuntui niin hyvältä, että kuljettuaan koulussa mustat bändipaidat päällä ja pinssit olkapäihin iskettynä pelkkien haukkujen siivittämänä, pystyikin yhtäkkiä viikonloppuisin astumaan aivan toiseen maailmaan, jossa bändipaita olikin ihan jees ja jollakin toisella saattoi olla takkiinsa kiinnitettynä samanlainen pinssi.

Mielestäni parhaita hetkiä keikoilla on esimerkiksi se, kun yhtäkkiä tunnelmamusiikki loppuu ja samalla hetkellä valot sammuvat sekä yleisö räjähtää sillä sekunnilla villeihin suosionosoituksiin. Se yksinkertainen yhteisöllisyys, kun 15 000 ihmistä laulaa yhteen ääneen saman sävelmän tahtiin, sytkärit ilmassa, me haluamme lisää, me haluamme lisää, me haluamme lisää - Me.

Kyselin myös muilta musiikkibloggaajilta mikä heidän mielestään tekee keikasta tai esiintyjästä hyvän. Tässä vastaussatoa:

Hyvät keikat voi olla keskenään tosi erilaisia. Joskus on tärkeää hyvä kontakti yleisöön, joskus taas nautin ihan täydellisestä introverttiesiintymisestä. Joskus ei malttaisi antaa keikan päättyä ikinä, mutta useimmiten pidän älyttömän tiiviistäkin, puolen tunnin vedosta. Ehkä kaks juttua on kuitenkin ylitse muiden: avauksen merkitys ja luontevuus. Se, mikä biisi (tai joku muu intro) alussa kuuluu ja miten artisti tulee lavalle on mun mielestä aina makeimpia hetkiä keikassa – erityisesti semmoisen keikan, jota on odottanut. - Jyri / 1000 Sparks

Oman suosikkikappaleen kuuleminen! Erityisesti jos se ei ole yhtyeen tai artistin isoin hitti, vaan jotenkin "minun oma". - Miia / She's Not Anyone

Energia. Oikeastaan on aivan sama ilmentyykö energia kohkaamisena vai jonkinlaisena hypnoottisuutta aiheuttavana tunnelmana, niin silti sen voi tiivistää energiaan. Jos keikalla ei ole fiilistä joka saa uppoutumaan ns. artistin maailmaan, niin se on tylsä, tapahtui lavalla mitä tahansa. - Lauri / Wincave

Hyvä keikka on sellainen, jossa punkari iskee itseään lasituopilla päähän ekan biisin aikana, lähtee verta valuen ensiapuun ja ehtii vielä pää käärittynä takaisin ennen encoreja. (No Means No Tampereen Klubilla vuonna 1996) - Antti / Stop, Shake, Honey, Go

Hyvällä keikalla vasenkin jalka vipattaa. - Anna / Säv. san. sov.

Mietin tätä pitkään ja tulin lopputulemaan, että ennen kaikkea vilpittömyys tekee keikasta hyvän. - Jukka / #kovaapaskaa

Millainen on sinun mielestäsi hyvä keikka? Mitkä ovat lempiasioitasi keikalla? Mikä on ollut paras näkemäsi (tai soittamasi!) keikka? Kommenttiboksi on auki!

Lähetä kommentti

INSTAGRAM @joannahearts

© MUSIIKKIBLOGI. Design by FCD. Pst. Musiikkiblogi.fi fiilistelee juuri nyt: Billie Eilish, Hämärä, Goody Grace, pimenevät syysillat, punaviini.