Reino Nordin - Valon polulla

2019/02/28



Hiljattain uuden Cara Mia -albuminsa julkaissut Reino Nordin teki muutama vuosi sitten elämässään täyskäännöksen. Miehen koko energia muuttui aurinkoisemmaksi. Siitä lähtien hän on janonnut tuota valoa, ja tahtoo jakaa sitä myös muille. Nyt Reino Nordin tekee juuri sitä mitä haluaa – rakkausmusaa.


Milloin musiikki tuli sun elämään? Muistatko ihan ensimmäisiä hetkiä, milloin se on alkanut vetää sua puoleensa? 

Musiikki tuli mun elämään varmaan osittain mun faijan kautta, vaikka me ei siellä asuttu, vaan käytiin siellä vaan aina välillä kun mutsi oli yksinhuoltaja. Mutta faijan kautta kuitenkin enimmäkseen, se soitti meille aina vinyyleiltä Michael Jacksonia ja kaikkea maailman musaa. Se soitti itse kanssa kitaraa, ja sitä kautta tuli tutuksi ensimmäinen Landola. Meillä oli kuitenkin piano myös kotona, pakko siis myöntää, että ehkä molemmilta vanhemmilta se tuli lopulta kuitenkin. Ja äiti oli ennen 90-luvun lamaa menestyvä lavastaja ennen, toki vähän sen jälkeenkin, mut sit rahat vaan loppu ja lavasteetkin tehtiin halvemmalla. Se osti paljon levyjä, ja sielläkin kuunneltiin Cliftersiä.

Toisaalta myös Lepakossa kakarana hengatessa näki rokkareita ja bänditoimintaa jo ihan pienenä, ja festareillakin kävin jossain Provinssirockissa jo joskus 6-vuotiaana. Siellä me mutsin ja siskon kanssa hengattiin; syötiin metrilakuja, kuunneltiin rokkia, ja mietittiin, että mitähän tää on.


Se oli koko ajan tuttu asia joka suunnalta?

Niin! Se kuului siihen hommaan, ja nopeasti oppi jotain rytmitajua ja säveliäkin ymmärtämään. Teininä me kuunneltiin aika paljon Kiss FM:ää ja nauhoitettiin kasetteja, ja hittibiisit yksi tosi tärkeä juttu siinä 10-20-vuotiaana. Silloin soittimessa soi Prodigy, Nirvana ja Gunnarit... Mä hurahdin teininä myös Beatlesiin, ja kuuntelin koko niiden tuotannon läpi. Luukutin paljon niitä biisejä, ja rupesin salaa lauleskelemaan niitä. Silloin tajusin sen, että mulla on sävelkorvaa ja ymmärrän siitä jotain.

Rupesin soittamaan bassoa joskus tokalla luokalla. Varastin mun mutsin basson ja aloin soittaa sitä. Se väitti, että se alkaisi sillä treenaamaan, mutta ei se sillä koskaan treenannut niin mä siirsin sen omaan huoneeseen, eli varastin sen. Rupesin treenaamaan sillä, ja opin Nirvanan Nevermind -levyn kaikki bassoriffit ulkoa, ja paljon Beatlesia myös. Korvakuuntelulta treenasin ja fiilistelin paljon, ja koulussa oli myös jotain bändihommia.

Seuraavaksi rupesin tietokoneella säveltämään ja tekemään tracker-musaa ja tekemään omia biisejä. Se sellainen studio/tuottaja-ajattelu lähti jo silloin siitä, kun halusin tuottaa niitä omia biisejä ja sävellyksiä. Silloin en oikein vielä laulanut tai mitään, vaan enemmän sen musiikin kautta fiilistelin sitä. Siitä sain jotenkin parhaat kiksit.

Harjun Nuorisotalolla Kalliossa mulla oli semmonen funk-bändi pitkään, Siirin kanssa soitin myös bassoa lopulta muutamassakin bändissä, ja Oranssilla meillä oli joskus joku keikkakin. Silloin kun Rasmus vasta oli nousussa, ja sellanen bändikulttuuri oli selkeästi valloillaan. Soitin myös perkussioita ja rumpuja aika monissakin bändeissä pitkiä pätkiä teininä. Ja kaduilla myös!


Ai soitit kaduilla? Sitä mä en tiennyt!

Joo! Mä olin katusoittaja, hakkasin sieltä paljon pennejä ihan silkalla innostumisella. Se oli tosi siistiä. Aika pitkäänkin harrastin sitä vielä siinä parinkympin molemmin puolin. Alaikäisenä soiton jo klubeillakin rumpuja DJ:n päälle, siitä sai hyvät taskurahat, kun soitti koko illan. Mä olin sellanen discoapina, ja se oli hyvää treeniä myös rytmisesti.

Sitten jotain kautta kuvioihin tuli noi reggaehommat, siinäkin etunenässä oli bongot. Ja bändihommat tietenkin, oli Kompostikopla ja Pelle Miljoonallekin tehtiin yks levy. Mut siitä huomasin, etten tarpeeksi kuitenkaan treenannut, että olisin ollut sellainen kivijalka bändille rumpalina. Enemmän olin vaan perkussionisti ja sellainen vapaatoimija. Sitten rupesikin kiinnostamaan rap ja toastaaminen, ja jostain mä kaivoin esiin sen sävelkorvan ja aloin treenaamaan laulamista joskus kymmenen vuotta sitten.


Et se laulaminen tuli aika myöhäisessä vaiheessa vasta?

Se tuli aika myöhään joo, ne ensimmäiset äänitykset oli ihan karmeita. Niitä kun kuuntelee, niin niiden perusteella ei moni olisi ehkä jatkanut. Mutta mä vaan jotenkin vakaasti halusin uskoa, että musta tulee vielä laulaja. Treenin ja omien tekstien kautta, kun ne saatiin orastavasti aluilleen, niin saatiin eka levy tulille. Sitä ennen oli lähinnä niitä reggaejuttuja ja muutamia klubianthemeita.


Mistä se reggae tuli? 

Reino & The Rhinosia ennen oli tosiaan vielä Kompostisoundi. Siitä tuli se fiilis, että ei se kuitenkaan voi olla reggaeta mitä tekee, jos haluaa olla oikeasti vakavasti otettava artisti. Aloin kääntää sitä enemmän kohti soulia ja soul poppia, ja sitä kautta kasattiin bändi ja saatiin ekat kymmenen biisiä kasaan. Kaikki oli aika artsya ja hippimenoa pitkään.

Rhinoskin oli enemmän sitä, että mä halusin sen olevan sellainen projekti, jossa mä saan olla se James Brown. Kaikki ne bändikuviot nähneenä mä ajattelin, että ei voi olla sellaista bändiä, joka johtaa vain bändinä. Jonkun pitää päättää mitä tehdään, olla se keula, ja tehdä ne biisit. Se ei ole mikään avoin demokratia, vaan sen pitää olla sitä artismia jo silloin. Toki eihän se siltä ihan vielä silloin näyttänyt.

Tästä kun katsoo taaksepäin, niin se oli tosi hyvää oppia, mutta kyllä siellä paljon lyötiin myös ohi. Silloin tuli kuitenkin eka pikkuhitti Lempee, josta lähti mun ura käyntiin, ja siitä asti ollaankin menty ylös ja alas lähes kuukauden välein. Onneksi toi viimeinen albumi räjäytti pankin niin, että nyt saa tehdä mitä haluaa. Nyt pitääkin sitten muistella, että mitä sitä halusikaan tehdä.

Mutta sieltä se tuli, jostain bongorummun pärinästä se kasvu tähän. Se onkin aika magee stoori sitten.




Edelleen reggaehenkisen Bongo Rock -sooloalbumin jälkeen siirryit PME:lle, ja silloin kääntyi jokin ihan uusi vaihde, kun siirryit reggaen parista melko puhtaaseen poppiin. Sitä seurasi myös sun suuri läpimurto. Mitä siinä tarkalleen tapahtui?

Siinä oli sellainen iso peiliin katsomisen paikka. Ei se mihin ite pysty tuotannollisesti vaan riittänyt, ja toisaalta huomasin myös, etten ollut saanut täyttä potentiaaliani esille monessa asiassa. Enkä mä tiennyt silloin kannattiko siihen uskoa, mutta näin jälkikäteen pystyn sanomaan, että kannatti. Siitä syntyi ihan uudenlainen rakkaus siihen tekemiseen. Samalla kun tuhosin kaiken mitä tein, niin loin jotain sellaista uutta, mikä oli vielä enemmän sitä mitä halusin tehdä.

Mutta siitä piti polttaa kyllä paljon sitä vanhaa rakennelmaa pois. Mä lopetin omat studiot ja kaikki totaalisesti, mikä oli hyvä päätös. Sit kun on poppari, niin sä voit kirjottaa sen biisin ja mennä jollekin, jolla on kunnon kamat, ja joka tuottaa sen biisin paljon paremmin ku sinä. Ei tarvitse tehdä kaikkea itse. Siinä on itsetutkiskelun paikka. Ja kun ei ollut kunnon firmoja tai managereita tai mitään, niin kaikki oli aiemmin sellaista loputonta tuulimyllytaistelua, mikä ei auta yhtään siinä taiteen tekemisessä.


Niin, että niitä lankoja voi antaa muidenkin käsiin?

Niin, kannattaisi antaa! Mä en tiedä onko se se jääkiekko, jota mä rupesin pelaamaan viisi vuotta sitten, mutta se opetti mulle todella joukkuepelin idean. Jos sä oot yksin maalilla ja venaat syöttöä, niin et sä tule tekemään maalia jos sä et oo järjestänyt hyvää joukkuetta, vaikka sä olisit kuinka hyvä tekemään sen maalin siitä.


Miten se muutos vaikutti suhun kokonaisvaltaisesti artistina tai ihmisenä? Vaikuttaa siltä, että muutos on ollut kuitenkin ihan valtava!

Sehän siinä onkin! Mun ajatuksena oli korjata ura, mut sitten mä sattumalta korjasinkin itseni, ja elämäni, ja asenteeni, ja perheeni, ja autoni, ja ihan kaiken. Joku sellainen valaistuminen siinä tuli, että nyt vittu loppuu tää lässyttäminen ja ininä, on aika kasvaa ihmisenä. Samalla kun ottaa isompaa kakkupalaa, niin kantaa sitä vastuuta ja pystyy toimimaan oikeesti. Pitää olla rohkea, katsoa peiliin ja tajuta, että jos joku on paskaa, ja näyttää paskalta, ja haisee paskalta, ja tuntuukin aika paskalta, niin se luultavasti on aika paskaa.


Näin ulkopuolisen silmin tuossa muutama vuosi sitten sun koko energiassa tapahtui muutenkin tosi iso ja aurinkoinen muutos. Mistä se johtui ja mitä ajatuksia sulla on siitä yleisesti?

Se on ollut myöskin pitkä prosessi. Siinä on ehkä käynyt alkujaan niin, että se iloinen lapsi, joka mä joskus olin, niin sen naamalle lyötiin tätä maailmaa, tai ainakin mä otin sen huonosti. Kaikki paineet ja säädöt, ja se kun asiat ei menekään niin kuin haluaisi, ja susta ei tulekaan mitään tähteä, vaikka sulle luvataan se miljoona kertaa.


Kyynistikö se sua?

Kyynisti, ja syrjäytti, ja ajoi omaan maailmaan monessa suhteessa, kun sitä ajatteli ettei kukaan tajua vittu mitään. Onneksi se lapsi kaivautui sieltä kaiken roskan alta esiin ja voi nykyään paremmin kuin koskaan. Joku sellainen iso U-käännös siinä tuli. Se on ollut myös tosi raskasta kun välillä tulee vastaan ihmisiä, jotka yrittää ohjata takaisin siihen vanhaan suuntaan. Ihan vaan joku niinkin pieni asia kuin bissen juominenkin, kun en mä tee sitä enää.


Niin, sähän raitistuitkin vielä?

Joo, sekin tuli vielä just oikeaan kohtaan kuin piste i:n päälle. Nykyään päivät kuluu siten, että miettii vaan miten voisi ajatella paremmin. Siitä on tullut sellainen metodi, että miten voisi olla skarpimpi ja enemmän läsnä, ottaa huomioon asioita, ja olla muutenkin tasapainoinen ja älyllinen olento. Ettei olisi täynnä jotain roskaa, vaikka aina sitä jotenkin silti kertyy. Sitten se pitää puhallella pois.

Kun oppii sen tavan keventää sitä omaa taakkaansa, niin siitä paksusta nahasta on enää iloa siinä, että se suojelee sitä valoisaa, herkkää ydintä, mutta sitä ei tarvitse koko ajan kovettaa enää. Siitä tulee filtteri, jolla osaa suodattaa sen paskan pois, ja on silti ihan yhtä kova luu kuin ennenkin, mutta ei tarvitse olla kova, voi olla tosi pehmee.


Onko se vaikuttanut myös suhun artistina, ja yleisesti sun musiikkiin? Sun kahdella viimeisimmällä levyllä on molemmilla kuitenkin yleisesti tosi positiivinen henki, ja isona teemana jatkuvasti läsnä rakkaus.

Joo joo todellakin! Ja ainahan mä oon yrittänyt sitä, mutta miten se menee... tie helvettiin on pedattu hyvillä tarkoituksilla? Se on just sitä. Siihen vielä se rehellisyys päälle, ja terve käsitys siitä mitä tapahtuu, ne siitä ehkä siitä puuttui. Ja se, että ajautuu sivuraiteille ja on ihan väärissä asioissa kiinni. Nyt sitä voi vihdoin tehdä sitä rakkausmusaa mitä haluaa.


Miten ylipäätään kuvailisit itseäsi ihmisenä, ja miten sanoisit, että se heijastuu sun musiikkiin?

Kyllä mä oon aikamoinen pasifisti, empaatikko. Mä koen, että mun missio on myös tehdä sellaista musiikkia, jonka tarkoitus on synnyttää ja vahvistaa niitä empatian tuntemuksia, sekä tuoda lohtua ja hyvää fiilistä myös muissa. Sellainen mä pyrin olemaan, ja välillä ihan onnistunkin.

Vähän salaa mussa elää myös se kapinallinen, joka taistelee kyynisyyttä ja toivottomuutta vastaan. Siihen mä pyrin aina. Niin kauan kun on vaan sitä toivoa, niin kauan kannattaisi taistella. Positiiviset jutut kuten negatiivisetkin, menee usein sellaisiin itseä vahvistaviin looppeihin. Se on tosi tervettä jos mennään sinne posin puolelle.


Vissiin vähän kaikki tulee sieltä posin puolelta nykyään?

Kyllä se näin on. Se on jo niin vähä mistä voi olla kiitollinen. Siihen riittää se, että sä ymmärrät asiat oikein. Kuinka paljon on ihmisiä, joilla on ihan kurjaa ja silti ne on onnellisia? Jo se on riittävä syy siihen, että ei sulla oo ikinä mitään varaa valittaa. Jos sulla on tällainen tehtävä, että sä saat laulaa rakkaudesta, niin eikö se nyt oo ihan kivaa?

En mä tiedä miten mä voisin itseäni kuvailla, ja onko siinä edes mitään järkeä, mut kyllä mä pyrin saamaan aikaan jotain iloa, empatiaa ja rakkautta sillä mitä mä teen.


Kun oppii sen tavan keventää sitä omaa taakkaansa, niin siitä paksusta nahasta on enää iloa siinä, että se suojelee sitä valoisaa, herkkää ydintä, mutta sitä ei tarvitse koko ajan kovettaa enää. Siitä tulee filtteri, jolla osaa suodattaa sen paskan pois, ja on silti ihan yhtä kova luu kuin ennenkin, mutta ei tarvitse olla kova, voi olla tosi pehmee.


Cara Mia on julkaistu aivan juuri. Upea levy, onneksi olkoon! Kauan sitä tehtiin?

Sitä on pari vuotta kasattu, koko ajan samalla kun ollaan keikkailtu niin oon juossut sitten studiossa. On ollut varmaan vähän painetta myös tuon edellisen levyn jälkeen saada jotain yhtä hyvää, mutta niin massiivista biisiä kuin Antaudun ei ehkä voi ruveta tekemään. Piti vaan alkaa tehdä musaa, ja jatkaa siitä mihin on jäänyt. Mun mielestä siinä hyvin onnistuttiin, siitä tuli vahva levy ja sillä on jotain uutta.

Tavallaan Cara Mia on sellainen jatkonäyte, joka vahvistaa sen, että homma kasvaa, jatkuu, ja on kuosissa. Seuraavalle levylle voi taas ladata paukkuja, kun on saanut happea. Mut en mä oo muutenkaan... nämä on ehkä vääriä sanamuotoja, koska paineet on ihan perseestä.


Otatko sä paineita?

En mä jaksaisi ottaa, eikä kannata.


Mutta otatko sä?

Kyllä mä oon yrittänyt sitäkin vähentää, kun ei se auta. Pikemminkin tekee vaan sitä musaa, pitää kynän terävänä, ja itestään huolta, niin ei tarvitse niitä paineita lyömään sua. Eikä muutenkaan tarvitse lyödä. Mieluummin kehittää ja on rakentava.


Oliko sulla Cara Miasta sellaset toisen levyn paineet? Vaikka se ei oo sun toinen albumi todellakaan, mutta Antaudun-levyn ison menestyksen ja soundimuutoksen myötä se jotenkin tuntuu tokalta levyltä?

Joo, kyllä siinä oli sellainen pieni! Se oli niin iso se mun aiempi harppaus, että siitä saa vieläkin voimaa. Nyt mennään vaan eteenpäin, ja sitä lyriikkaa on tuolla kollektiivisessa tietoisuudessa ihan niin paljon kuin vaan jaksaa kirjoittaa. Mä enemmän otan paineita jo siitä viitoslevystä, että kuinka kauas tätä pystyy viemään. Mieluusti tietenkin maailman tappiin.


Millainen luomisprosessi ja kirjoitustiimi tällä albumilla oli? 

Pitkälti samat tuottajat kun sen ekan kanssa. Tiivistettiin Tidon (Nguyen) kanssa kuitenkin paljon yhteistyötä, me ollaan ihan valmiita jo seuraavaan neljään levyyn - se fiilis mikä meillä on tehdä musaa on ihan mahtava. Tällä kertaa kaikki meni vielä enemmän Tidon kautta, että on vielä yhtenäisempää se soundi. Tidon kanssa on niin helppoa ja mukavaa tehä, se on ammattimainen ja haastava.


Kuratoit Musiikkiblogin kuukausisoittolistan helmikuulle, ja se oli todella sinun kuulonen. Tai, että sillä oli helppo kuulla paljon etiäisiä myös Reino Nordinin omasta musiikista. Saatko paljon vaikutteita myös siitä musiikista jota kuuntelet?

Tosi paljon, ja haenkin sitä joskus ihan väkivalloin, että mä haluun tän. Kyllä mä todella imen sitä fiilistä ja elän musiikista tosi paljon, esimerkiksi aina kun mä menen aamulla autolla. Mä tykkään ajaa yksikseni, kun jengi ei kestä, että mä pidän yhdellätoista sitä volyymiä. Jengi kuuntelee kun mä ajan nurkan takaa, että mikäs festivaali sieltä on tulossa. Ne on aika isot ne bassot siinä autossa.


Uudella albumilla on paljon edelliseltä albumilta tuttua meininkiä, mutta tematiikaltaan Cara Mialla sukelletaan mielestäni vielä vähän syvemmälle. Se on albumi elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja rakkaimmista. Mitä sä halusit sanoa tällä albumilla?

Toi albumi on vielä henkilökohtaisempi, mä haluan sanoa sillä sitä, mikä on mulle tärkeää, ja mistä mun mielestä pitää pitää huolta. Siellä on junnuille yks biisi, vaimolle pari biisiä...


Mitkä?

Huominen on sun on mun lasten kappale, sen ideana on se, että älä välitä mitä noi fabut sanoo, sun on pakko lyödä rikki ne normit, että sua kuunnellaan. Varsinkin tässä nykymaailmassa on paljon rasismia, homofobiaa, sovinismia, henkistä orjuutta ja ihan vaan ideologista typeryyttä, mikä pitäisi murskata. Se on ollut lasten hommaa perinteisesti aina. Se sellainen tervehenkinen 60-lukulaisuus on ihan hyväksi, ja nuorten pitää olla radikaaleja, vanhempana voi olla sitten vähän konservatiivi, vaikkei silloinkaan tarvitse.

Mä kuuntelen on sellainen biisi, joka on suoraan sille ihmiselle sun lähellä, joka kestää sua, ja joutuu kestämään kaikkea sitä maailman painoa, eikä millään murru. Jokainen meistä on joskus sellainen, joka vaan jaksaa vääntää, mut siinä biisissä mä oon tässä, ja mä oon läsnä, ja mä kuuntelen, ja mä jeesaan. Sun ei tarvii ihan kaikkee tehä ite.

Sit on tietenkin Cara Mia, joka on aika selkeä, kun kerrankin biisiin sai vielä nimen kertosäkeeseen mukaan. Ihmeeni on vähän lapsille, mutta vähän myös muille rakkaille. Ytimeen kertoo siitä rytmistä, mikä pitää olla päällä ettei väsähdä. Mä tarviin sykettä hengissä pysymiseen; sitä meininkiä, elämä on juhla. Me kruisaillaan läpi elämän.

Siellä on myös Eiks mikään riitä, joka on kyynisyyttä vastaan. Se on sellainen luonnonsuojelulaulu myös vähän, ja sovittelun ja pasifismin laulu, että miksi me vieläkin tapellaan, kun aika alkaa loppumaan.

Siellä on myös tsemppibiisi Oot ansainnut kaiken, se on ihana keikkabiisi myös. Siinä on ajatuksena se, et älä vittu nyt kuuntele niitä. Mä oon yrittänyt sanoo sulle niin monta kertaa, ettei kukaan oo sun kaltanen. Älä kysele mitään, sä oot boss.


Se on mun lemppari!

Levyltä löytyy myös Xsuaalisuuteen, joka on myös isosti rakas asia − seksuaalisuus, ja sen kaikki muodot ja sen seksuaalisen energian ylläpito. Elämässä pitää olla erotiikkaa, enkä mä puhu vaan makuuhuone-erotiikasta, vaan kaikessa pitää olla sitä kitkaa, että kun kohtaa jonkun asian, niin jos te kohtaatte vähän niin kuin kaksi toisiaan haluavaa ihoa kohtaa, niin siitä tulee sähköisku. Seksuaalisuus on monimuotoinen juttu. On tärkeää ymmärtää elämässä muutenkin, että mikä on sulle se oikea tapa tehdä, millainen sä oot siellä sun fantasiassa ja miten sä saat sen esiin.

Se on myös tosi kiusaannuttava biisi vetää keikoilla, kaikki aina punastelee ja se on ihan loistavaa. Oon aina ihan, et vittu jes.


Mikä siinä on, että seksi on vieläkin niin tabu, tai siitä ei puhuta?

Se on just se eroottinen energia. Se on juuri se, mitä ei saa vangita ja piilottaa. On hyvä, että se tuodaan esiin ja, että on monenlaista seksuaalisuutta. Se ei saa olla tabu, ja seksistä ylipäätään pitäisi puhua. Miesten varsinkin, vittu avatkaa nyt ne suunne saatana ettei teidän tarvitse runkata pimeässä niin kauan kunnes tyyliin raiskaatte jonkun.

Seksuaalisuus on iso juttu meissä, mutta se tabuus ei saisi tehdä siitä liian isoa juttua. Se on vaan osa sun energiaa, ja on tärkeää tunnistaa se, ja sen laajuus. Mistä kaikesta tykkäät, ja mikä saa sut liikkeelle. Eikä sen tarvitse olla pelkkää seksiä, vaan ylipäätään se sun eroottinen lataus... mikä saa sut innostumaan...


Mistä saa kiksejä?

Jep, ne kiksit! Just ne.


Cara Mialla on myös paljon itsetutkiskelevia, kevyesti itsekriittisiäkin tekstejä. Oletko oppinut jotain uutta itsestäsi tän albumin tekoprosessin aikana? 

En mä sanoisi, että uutta. Ehkä ennemmin saanut sisäistettyä niitä samoja vanhoja lauseita, mitä meidän kaikkien tulisi oppia. Ne on totuudet on vanhoja, mutta se, että sä pystyt elämään niiden mukaan, ja saat koko kehon siihen mantraan messiin, niin se vaatii duunia.


Millaisena tekstittäjänä näät itsesi? Mikä inspiroi sun luovuutta?

Kyllä se on aina se sävel mikä vie. Vielä enemmän mä haikailen sitä, että voisi sanoa jotain niin miten ei oo vielä sanottu. Osittain siinä on onnistuttu, omanlainen tekstittäjä olisi kiva olla. Mä oon ollut siinä aina hirveän kärkäs, että pystyy tekemään sen laulun tai minkä vaan siten, että se olisi mahdollisimman luontevaa.

Toisaalta tekstittäjänä varsinkin nykyään haluan, että on selkeää mitä mä sanon. Pitää olla hyviä loruja ja iskeviä juttuja, mutta jos ei siitä tajua mistä sä laulat, niin silloin se on musta ihan vituillaan, silloin se on mennyt jo mappi Ö:hn ja kryptaan piiloon. Ja kyllä mä oon aika rehellinen kirjoittaja.


Musta sä oot omaleimanen kirjottaja, koska siellä on sellaista perinteisempää, lyyrisempää tekstiä, mutta myös modernimpaa, tässä ajassa olevaa tekstiä.

Sitä mä pyrin juuri yhdistämäänkin, siinä pitää olla se tietynlainen Sinatra, mutta sitten toisaalta pitää puhua niin kuin nykyajan ihminen puhuu, ja tavata niitä fiiliksiä mitä nykyään on. Hirveästi mä en mistään kännyköistä tai someista laula, vielä. En mä sitäkään sulje pois, vaan oon hyvin avoin siinä mitä se voisi olla.

Luotan myös tosi paljon siihen, että ei se ole niin monimutkasta. Ihan tavallinen, keskiverto ihminen, niin ei sitä kiinnosta sun makeet, kielelliset kikkailut, vaan sitä kiinnostaa se mitä sä sanot. Jos se sanoma vaan siihen oikeuttaa, niin sä voit sanoa sen ihan suoraan vaikka karjalan murteella tai jollain, kunhan sä uskot siihen.


Inspiroiko sun lapset sua musiikissa?

Kyllä ne inspiroi, ja se läsnäolo mikä lapsilla aina on, on hirveän puhdistavaa. Kun oppii itse päästämään irti niistä omista egon rippeistään, niin on hirveän freshiä miten ne skidit näkee maailman, ja mikä on coolia, mielenkiintosta ja hauskaa. Ne pitää sut nuorena.



Tässä nyt tämänkin haastattelun aikana kun olet kuvaillut itseäsi, niin on tullut esiin mm. sanat kärkäs, kapinallinen, rehellinen. Oot aina jakanut mielipiteitä – mistä luulet, että se johtuu?

Varsinkin Suomessa ihmiset on vähän taipuvaisia siihen, että jos joku puhuu, niin sen täytyy olla hullu tai jotain. Tai jos sillä on vaikka joku oma mielipide, niin siinä on ongelma. Se energia voi monia pelottaa. Mä väitän, että maailmalla en jakaisi yhtään niin paljon mielipiteitä. Tai sitten se voi olla, että ihmisluonto on vaan sellainen, että jos joku on oma itsensä, niin se jakaa mielipiteitä. En mä edes tiedä oonko mä niin vahvasti jakanut, kyllä mä väitän, että mulla on aika voitolla toi positiivinen puoli tällä hetkellä.

Yksi asia mistä haluaisin päästä eroon, on sellainen automatisoitu käsitys, että "on hyvä, että herättää tunteita." Miksei ne tunteet sitten voi olla positiivisia? Tai "parempi sekin, että tulee ihmiset vihaiseksi, kuin, että ei tulisi mitään." Joo, tavallaan, mutta toi on vitun jotenkin laiskaa ajattelua.

Kyllähän mä oon ollut kärkäs esimerkiksi luonnonsuojeluasioissa, joskus jotkut ruvenneet vasemmistolaiseksin leimaamaan, mutta kyllä mä oon pyrkinyt sen pyyhkimään pois, koska ei siinä oo mitään poliittista agendaa. Mutta kyllä mä sanon sitten itsellenikin rehellisesti. Kyllä mä jokaista asiaa tutkin ja lyön myös itseäni vitun lujaa, kun mä tajuun, että teen virheitä, tai sanon kärkkäästi asioita.


Ootko sä liian armoton itelles?

Kyl mä ehkä välillä oon, mut välillä pitääkin olla, että saa potkittua eteenpäin. Mutta julma ei tarvitse olla, vaan tiedostava. Mä oon mielestäni aika tiedostava, ja haluankin olla herkkä ja kehittää sitä älykkyyttä, ja saada sitä saatanan aivokapasiteettia käyttöön kun sitä vielä on jäljellä. Ei siinä mun mielestä ole mitään väärää, että tutkii omaa tekemistään ja myöntää virheitään. Kyllä se on kaiken kehityksen avain.


Jos saisit korjata yhden yleisen käsityksen itsestäsi - mikä se olisi?

Paha sanoa mitä ne yleiset käsitykset on, toi on tosi vaikea kysymys vastata koska ne ei ole mun käsityksiä. Jos mä voisin korjata jotain yleisiä käsityksiä niin kaikki negatiiviset käsitykset tietysti, koska mitään pahaa mä en yritä kellekään tehdä, enkä ole koskaan yrittänyt. Jos mä oon jotain loukannut, niin sen mä oon tehnyt äkkipikaisuudessa, tai toisaalta rehellisyydessä. 

Mä en ole kenellekään mitään velkaa, ja mä maksan ihan vitusti veroja. Mä en elä missään apurahataiteilijamaailmassa. Jos jonkun yleisen käsityksen voisi purkaa, niin ehkä sen, että mun tekemiset olisi keneltäkään pois.


Mistä sun avoimuus ja rohkeus on tullut? Vai onko se aina vaan ollut sulla hallitseva luonteenpiirre?

Se on vaan joku elämän liekki, kyllä mä oon aina ollut sellainen. Haluan olla yhteydessä tähän maailmaan, ihan jokaiseen kiveen, puuhun, taivaaseen ja elämään. Mua vituttaa se, että ihmiset on hiljaa. Mua vituttaa se, että ne hyväksyy kaiken paskan. Mua vituttaa se, että ne ei ota itseään niskasta kiinni ja huuda, että "mitä vittua me tehdään täällä, miksei kukaan sano mitään!"

Mä olin koulussakin jo sellainen, että mua rupesi heti turhauttamaan jos näin, että mulla ei ollut mitään ongelmaa tässä, mutta silti mulle selitetään esimerkiksi, että Kolumbus löysi Amerikan, vaikkei se löytänyt yhtään mitään. Se on vittu todistettu miljoona kertaa mitä se "löysi" sieltä; vei flunssan sinne ja tappoi miljoonia intiaaneja, jotka ei ollut mitään intialaisia, vaikka ne nimettiin intiaaneiksi.

Että kyllä mä on ollut aina sellainen...


...Kyseenalaistava?


Vaikkei olisi edes kyseenalaistava, mutta kysyvä! Edes ihan itsensä takia. Ei edes korjatakseen mitään vääryyttä, vaan koska c'mon, silmät auki ihan oikeesti; sulla on ihan omat silmät, katso ympärillesi ja aisti ja ole yhteydessä tähän todellisuuteen.

Se on sellaista elämänhalua enimmäkseen, sellainen purskahteleva energia pitää olla. Se on niinku rumpusoolo, bongorumpusoolo. Elämä on niin siistiä, ettei mulla oo aikaa tai minkäänlaista aikomusta jäädä siihen möllöttämään, vaan mä haluan tuntea sen auringon sisälläni ja olla vapaa tietoisuuden ilmentymä.


Musta on ihanaa miten vahvasti vaikuttaa ettei sua kiinnosta mitä muut ihmiset ajattelee...

Haha, aika vähän!


...niin mikä sun mielestä on avain siihen? Miten voi lakata välittämästä siitä mitä muut ajattelee? Koska aika moni, itseni mukaan lukien, miettii sitä ihan liikaa.

Se on yksi juttu mihin on eksynyt elämän polulla usein, että on ruvennut ajattelemaan sitä. Jos sä pidät huolen siitä mitä sä tunnet, olet empaattinen, välität, teet hyviä asioita ja pysyt järjissäsi, niin ei sun tarvitse miettiä muita. Sun pitää keskittyä koko ajan, jokainen hetki olla nyt tässä läsnä. Niin ei sulla pitäisi olla aikaa sellaiseen muiden ihmisten miettimiseen. Silloin kun sä illalla niitä mietit, niin sun pitäisi mennä nukkumaan. Tai jos sä et halua mennä nukkumaan, niin pelaa vittu vaikka pasianssia, mut älä mieti sellasia asioita, koska ne murskaa sut. Koska sä teet itsestäsi sellaisen harhakuvan, johon sä samaistut. Ja sä samaistut menneisyyteen, sun virheisiin, sun kuviteltuun egoon. Eckhart Tolle sanoisi "kärsimyskehoon." Silloin sä luot itsestäsi sellaisen olennon, joka sä et ole. Sä oot koko ajan vapaa olemaan sinä. Sä oot koko ajan vapaa olemaan läsnä. Sä oot koko ajan vapaa olemaan onnellinen.

Niin miksi vitussa sä aina eksyt sinne? Siinä on joku juttu, miksi niin tapahtuu, mut sitä vastaan pitää taistella. Ja siihen paras keino on vaan unohtaa. Sitten tulee uusi päivä, johon heräät silleen "no mitä tänään tehdään?" Vaikka eilen olisi tapahtunu mitä!

Ja sen läsnäolon voima on kaikki kaikessa, se pitää sut vapaana kuulemaan linnun laulun tai kuulemaan kun lapsi nauraa sulle. Tai itkee kun sen jäätelö putoaa. Sä hengität tätä elämää ja olet läsnä, sä oot osa kaikkea. Silloin sun ei tarvitse olla kukaan.


Vau. Tulisin sun TED-talkiin.

Niin paljon on sellaista pinnallista räkää, mitä me kuvitellaan et on meidän ajatuksia. Ja heti kun sä ajattelet noin, niin ne ei ole edes ajatuksia, vaan ajatuksia sun ajatuksista. Mutta kun sä hengität ja rauhotut... tai innostut! Hyvä fyysinen harjoite; kun sä menet ja pumppaat itsesi ihan äärimmilleen, niin et sä ehdi siinä miettiä mitään. Hyvä kun yrität pysyä hengissä. Se on hyvä oikotie sinne.

Sen takia kova liikunta ja lätkä on mulle vitun tärkeitä ja terveellistä, koska se vie pois sieltä, että miettii että mitähän se nyt miettii kun sanoin näin ja mitä muut musta ajattelee. "Se yks kirjoitti musta Ilta-Sanomien kommenttiosioon jotain vähän vihamielistä, että onkohan se mulle vihainen?" Mitä väliä? Se irti päästäminen on helvetin tärkeää. Koska onnellisuus on koko ajan tossa noin, naps. Noin vain napsuu. Ja aika on... mitä edes aika on?


Ihmisen keksimä termi?

Nimenomaan! Ja todellisuus kaikin puolin. Se on ihan hyvä, että talot on neliöitä, mutta ne voisi ihan hyvin olla myös palloja. Se on ihan valintakysymys. Muodon maailmassa kaikki on vain mielipideasioita, niin miksi niihin keskittyä. Niin hyvissä kuin huonoissa asioissa ei kannata kantaa mitään reppua mukana, vaikka olisi miten menestynyt, tai ei menestynyt, tai tulisi menestymään. Vitun sama. Sä oot nyt koko ajan tässä näin, ja tosi menestynyt jos sä haluat. Päästät vaan mielesi irti, ja oot kiitollinen siitä että sä olet. Sehän on loistavaa.


Viimeinen kysymys; mitä musiikki on antanut sulle, ja mitä sinä olet antanut musiikille?

Musiikki on antanut mulle kaiken. Ja mä en oo läheskään maksanut vielä kaikkea takaisin.



2 kommenttia

INSTAGRAM @joannahearts

© MUSIIKKIBLOGI. Design by FCD. Musiikkiblogi.fi fiilistelee juuri nyt: Lauv, Lewis Capaldi, lähenevä festarikesä, Cola Kombucha.