Ellinoora & Pyhän pop-musiikin sanoma

2019/09/30



Ellinoora antaa musiikkiinsa itsestään kaiken, ja nousee lavalle supersankarina. Jotain hän haluaa kuitenkin jättää vain itselleen. 


"Olin 5-vuotias, ja mä oon nähnyt kuvia kun esiinnyin 5-vuotiaana kun kummitädin häissä, olin morsiusneito. Mä halusin laulaa Neljä Baritonia -yhtyeen kappaleen Pop-musiikkia, mutta en saanut koska siinä esiintyy lause ”paskajärven kaunis Charlotta.” Lauloin sitten Tuiki Tuiki Tähtönen.

Musta on sieltä sellainen kuva, jossa mulla on toinen käsi silmän päällä. Tavallaan sellainen, että haluaa olla siinä valokeilassa ja laulaa ihmisille, mutta samalla vähän ahdistaa ja pelottaa. Mä oon nähnyt siitä jälkikäteen myös videon, jolla olen hyvin helpottunut kun se kappale on ohi, ja menen äidin syliin. 

Se on ehkä visuaalisesti jotenkin piirtynyt tonne päähän. Muistan myös, että me kuunneltiin tosi paljon autossa musiikkia, ja kotona Oulussa soi tosi paljon suomirock, esimerkiksi Eppu Normaali. Muistan kun oon istunut autossa meidän turvaistuimessa, ja laulanut Joka päivä ja joka ikinen yö. En muista lapsuudesta sellaista hetkeä, ettei musaa olisi ollut. Meillä kuunneltiin niin paljon levyjä, ja iskä soitti kitaraa. 5-vuotiaana mä oon sanonut jo, että musta tulee laulaja, vaikka en mä varmaan tiennyt itsekään mitä se tarkottaa."


Mainitsikin tossa esimerkiksi Eppu Normaalin, mutta mitä muuta teillä kuunneltiin kotona? 

Mun äiti ja isä on tehnyt hyvän duunin siinä, että ne on aina opettanut mulle, että musiikki on arvokasta, ja musiikki on osa kulttuuria. Meillä on aina arvostettu musaa, ja meillä oli hirveän paljon CD-levyjä ja vinyylejä.

Muistan kun pääsin aika nuorena laulutunneille, olin ehkä 11- tai 12-vuotias, eli vähän liian nuori kun suositusikäraja on 16 vuotta. Se hetki on aina ollut sellainen määrittävä tekijä, mistä on lähtenyt se tunne, että on vähän kokenut itsensä altavastaajaksi. Siellä pääsykokeissa kaikki muut oli jotain parikybäsiä ja ihmetteli, että mitä mä siellä tein. Lauloin Rakkauden haudalla, ja heillä taas oli kaikkea siistiä Ella Fitzgeraldia ja jazzia, mistä mulla ei tietenkään ollut vielä silloin mitään havaintoa. 

Mutta mä pääsin sinne sisälle, ja se tuntui silloin jotenkin siltä, että okei, maailma saattaa joskus sanoo sulle, ettei tää homma skulaa, ja sä voit silti päättää ite mennä. Enkä mä oo silloinkaan antanut sen estää mua. Se oli ihana ensimmäinen konkreettinen, tavallaan raadollinenkin näyttö siitä, että voi olla, että jengi epäilee, mutta silti sä pääset tekemään mitä sä haluut. 

Valmistuin sieltä 2012, että se oli aika pitkä aika mitä mä siellä olin. Sen musakoulun kautta löysin soulin, joka oli mulle mullistava juttu. Aretha Franklin oli mulle tosi iso juttu. Meillä oli myös bänditunteja siellä koulussa, ja meidän bändiopettaja toi meille Ramonesin Pet Cemetery -kappaleen ekaksi biisiksi bändille. Ideana oli soittaa vähän eri tyyppien kanssa, opetella sitä kanssakäymistä ja sitä miten se musiikki ja dynamiikka toimii. Muistan, että mulla oli hammasraudat ja raitapaita. Seuraavana päivänä kävelin Anttilaan ja ostin mun vähillä rahoilla Ramonesin kokoelman, joka oli alennuksessa. Siitä alkoi mun sellanen punkkivaihe.


Millainen rooli sulla oli sielä koulussa?

Ala-asteella mä ehkä vähän etsin sitä omaa paikkaa. Kun pääsin musiikkiluokalle kolmantena vuotena, niin tuli sellanen fiilis, että täällähän on muitakin ihmisiä joita kiinnostaa tää musiikki. Kun aloin soittamaan saksofonia, niin pääsin soittamaan orkesterin kanssa, ja meillä oli siis orkesteritunnit joka viikko. Herranjestas miten hieno kokemus, ja miten arvokasta. Ihmiset, ihan sama tuleeko ne minkälaisesta perheestä, niin kaikilla on sama mahis soittaa ja tehdä yhdessä. Se on musta noiden erikoisluokkien hienoin juttu. Siksi mua aina suututtaa kun noita yritetään lakkauttaa, ja leikataan taideaineista. Sitä perustellaan elitistisenä, vaikka sehän on kaikkea muuta!

Mä oon ollut aina aika avoin ja vilkas, mutta jos mä en oo tuntenut ihmisiä, niin oon saattanut olla vähän sisäänpäinkääntynyt, ja jännittäjätyyppi. Mutta ne ihmiset, ketkä mä oon tuntenut, ja keihin mä oon luottanut, niin niille mä oon aina ollut sellainen, että oon heittäytynyt kaikkiin suhteisiin - ystävyys ja rakkaussuhteisiin - ihan täysiä. Mä en oo niinku pelännyt ihmisiä. Mä oon aina ajatellut, että kaikki ihmiset haluaa toisilleen lähtökohtaisesti hyvää.


Onko se ikinä kääntynyt sua vastaan?

Tottakai, ja ehkä yläasteella/lukiossa alkoikin huomaamaan sen, että kun sä oot räiskyvä ja aurinkoinen tyyppi, niin kaikki ei diggaa siitä. Mutta meidän ammatissa on ihanaa se; niin laulujen kirjoittamisessa kuin artistiudessakin, että vaikka aina ajattelee, että on niin yksin ja erilainen niiden omien kokemustensa kanssa, niin oikeesti aika moni on käynyt samoja juttuja läpi ja se on aika lohdullista. Moni luovaa työtä tekevä on kokenut olevansa ulkopuolinen. Loppujen lopuksi jos ne ulkopuoliset yhdistyisivät, ni siinä on aika vitun iso jengi. 

Siihen asti kun muutin Helsinkiin, olin aika life of the party. Lähdin aina kaikkiin hulluihin juttuihin mukaan, tykkäsin siitä, että mun ympärillä oli paljon ihmisiä, ja laaja ystäväpiiri. Kun tulin Helsinkiin, niin mun elämä muuttui. Mä huomasin, että mun ammatti, ja se, että halusin selvittää, että kuka mä oikeasti oon, tarkoittikin sitä, että mä en enää olekaan se huomion keskipiste, vaan mä oon se tarkkailija. Se oli aika vaikeaa ymmärtää, aluksi varsinkin. Mä tulin Helsinkiin niin, että tästä alkaa se uusi sivu ja uusi elämä 2013.


Sähän tulit musiikin perässä?

Joo, mä sain myös Pop & Jazz Konservatoriolta Helsingistä koulupaikan lauluopinnoissa, mutta kun olin tehnyt levydiilin kaksi vuotta aikaisemmin 2011, niin se oli kuitenkin tavallaan se suurin syy. Koulu oli vähän sellainen odotushuone, ja se jäikin aika pian niin, että tein sitä etänä, kun alko olla sessioita melkein joka päivä.


Millainen sun vihkiytyminen musiikkibisnekseen oli?

Mä arvostan mun juuria. Vielä enemmän jotenkin nykyään aina hoksaa sen, että mitä se Pohjois-pohjanmaalaisuus oikeesti on.


Siis etenkin ex-oululaiset jotenkin tunnistaa. Teissä on kaikissa joku sellainen joku lämpö tai pilke tai joku.

Tunnistan saman! Ja se on niin hyvässä kuin huonossa. Ollaan tosi suoria, rehellisiä, ja työtä pelkäämättömiä, mutta myös välillä aika pessimistisiä ja tarkkoja kaikesta. 

Joskus haaveilin siitä, että mä muuttaisin Lontooseen, silloin kun asuin vielä Oulussa. Helsinki tuntui ensimmäiseltä etapilta, luonnolliselta ja loogiselta. Muutin kimppakämppään Helsinkiin mun kahden ystävän kanssa Oulusta. Sitten alkoi koulu ja yhtäkkiä sä ootkin siinä tilanteessa, että sulla on ihan tyhjä alusta ja puhdas pöytä, ja asiat ei menekään niin kuin sä ajattelet. 

Koen sen 2013 syksyn todella määritteleväksi paikaksi, että se oli se hetki kun mä tajusin, että mikään ei ole ikinä itsestäänselvyys. Kun mun oma musaura oli tavallaan starttaamassa siinä, niin mulla oli semmoset aikamoiset henkiset strugglet sen kanssa, ja sillonhan sä et oo myöskään avoin uusille ihmissuhteille kun sulla on omia juttuja kesken. Sä keskityt niin paljon siihen, että sä pysyt kasassa ja homma toimii.


Mut sulla se ei sitten toiminutkaan. Sulta oli jo julkaistu yksi, muiden sulle tekemä biisi kun sä ilmotitkin sun levy-yhtiölle, että haluat tehdä kaiken uudestaan sun tavalla. Oliko se pelottavaa?

Siitä mä nostan itelleni hattua, että mä oon ollut aina rohkee. Ja välillä vähän uhkarohkee. Nää on just näitä juttuja, että jos ei ite tartu - ja se on se viesti minkä mä haluun välittää kaikille jotka tavoittelee sitä unelmaduunia - et vaikka joo tottakai kaikki vaikuttaa kaikkeen ja pitää olla onnea matkassa, niin pitää olla valmius avata se suu ja sanoa miltä susta tuntuu, ottaa se homma omiin käsiin. 

Koska sitten mä lähdin Samulin (Sirviö) kanssa tekemään yhdessä musaa, enkä mä oo koskaan tehnyt kenenkään kanssa musaa samalla tavalla. Joo, oli jotain sellasia, että mä olin ollut mukana co-write sessioissa. Mutta etenkin silloin alussa mä olin niissä aina se oululainen laulaja, jolle etitään biisejä. Mulle ei sopinut se rooli yhtään.


Toiko se päätös tehdä kaikki uudestaan sun tavalla enemmän varmuutta vai epävarmuutta?

Mä luotin vaan. Mä en tajua miten mä oon voinut olla niin suoraviivainen silloin. Nykyään mietin niin liikaa kaikkee, ja ahdistun tosi helposti. Ehkä se oli jotain sellaista nuoruuden intoa, että joo joo, tottakai tää onnistuu! Ajattelin vaan, että kyllä mä jossain vaiheessa tiedän mitä mä oon. 

Se oli hauskaa aikaa Samulin kanssa silloin. Hän asui Aleksis Kiven kadulla yksiössä silloin, mä menin aina koulun jälkeen sinne ja se oli hauskaa. Mä olin kuvitellut, että tällaista se ehkä parhaimmillaan on. Ja joskus saatettiin vääntää pitkään jotain soundia tai tekstiä, ja välillä juodaan kaljaa ja sekoillaan, pidetään vaan hauskaa ja lauletaan. Se oli tosi kivaa, ja mä muistan, että mä olin vaan tosi onnellinen. Multa pyyhkiyty se sellainen epäonnistuminen hetkeksi kokonaan mielestä pois, kun mä mietin vaan, että nyt mä tuun täältä ja näytän teille kaikille!


Oliko se vapauttavaa?

Oli. Ja sitä on ollut kyllä myös Samulin tapaaminen ylipäätänsä. Se on ollut onni. Kyllä tälläkin alalla on hirveän monenlaisia tyyppejä. Pitää olla hirveän kiitollinen, että sattui eteen tollanen, joka ei mene ego edellä joka paikkaan. Siinäkin tilanteessa, vaikka hänelläkin on ollut oma musaura, niin hän ei ajatellut itsekkäästi, vaan, että tolla tyypillä on jotain sanottavaa ja nyt pitää vaan löytää ne työkalut, että miten se sanotaan. Mulla taas on sellaista päättäväisyyttä, että osaan ehkä valaa sitä muihinkin.

Me tehtiin se syksy musaa, ja mä aloin koko ajan enemmän ja enemmän ymmärtää sitä kaikkea. Kun mä en usko hetkeäkään keneenkään, joka sanoo, että on heti alusta asti tiennyt täsmälleen minkälaista musaa haluaa tehdä. Kaikessa pitää lähteä liikkeelle siitä, että mikä kiinnostaa ja mikä puhuttelee. Ja ylipäätään lauluntekijöille tärkeää on se, että onko sulla ylipäätään jotain sanottavaa? Ja mulla ainakin oli. Aluksi ne oli aika pitkiä, ja selkeästi terapiamaisia tekstejä, selkeästi jotain Oulu-juttuja mitä mä en ollut käsitellyt tai uskaltanut ehkä miettiä aikaisemmin. 

Ja se on myös ehkä aika jännää nuorelle ihmiselle, että sä joudut tutustumaan ittees, ja omaan historiaan, että näistä palikoista mä rakennun, ja nää kokemukset on satuttanut mua, ja nää ihmiset on satuttanu mua, näin mä oon toiminut viisaasti tai typerästi joissain tilanteessa ja nyt mä nään sen näin, tai mun läheiselle on tapahtunut näin, tai mun ystävälle kävi näin. Yhtäkkiä sun silmät onkin ihan eri tavalla auki, kun sä alat ettii niitä laulun aiheita. 


Villi Lapsi julkaistiin 2016, siitä on nyt kolme vuotta. Siinä on tapahtunut kaikenlaista välissä, miten sä koet, että oot kasvanut artistina ja ihmisenä?

Jos sä olisit tavannut mut silloin, ja jututtanut mua silloin, niin tää olisi varmasti hyvin erilainen haastattelu. Oon ajatellut sillain, etten haluu hukata sitä pientä lasta mussa, eli kyllä mä siihen Villi Lapsi -ideologiaan uskon edelleen. Se, kuka mä oon, ja minkä takia mä oon, on hyvin sitä, että se ydinminä ei ylianalysoi tai oo hirveen itsekriittinen, tai ruoski itseään kaikesta mitä tekee, vaan se juoksee aika vapaana ja tekee intuitiolla ja sydämellä asioita. Se ei oo musta hävinnyt, mutta huomaan, että musta on tullut ihmisenä ehkä vähän varovaisempi, enkä ehkä oo enää niin sosiaalisten tilanteiden hallitsija, vaan tykkään olla enemmän sivussa. 

Mutta sitten kun mä oon lavalla, sit mä oon tavallaan lähempänä taas sellaista ydinminuutta ja rohkeutta. Siellä toki pitää ollakin sellainen. Lavalla on se Ellinoora 2.0. joka ei pelkää, vaan on just se kuka on, eikä mieti sekuntiakaan mitään mitä kukaan siitä ajattelee. Se vaan toimittaa sitä pyhän pop-musiikin sanomaa.


”Lavalla on se Ellinoora 2.0. joka ei pelkää, vaan on just se kuka on, eikä mieti sekuntiakaan mitään mitä kukaan siitä ajattelee. Se vaan toimittaa sitä pyhän pop-musiikin sanomaa.”


Puhut usein ydinminästä, onko se sellainen asia mitä sä yrität erottaa sun artistiminästä, vai tuoda enemmän yhteen sen kanssa?

Tottakai se artistipersoona on aika… ne superlatiivit asioista, mutta kyllä se on minä, joka on tuolla lavalla ja laulan albumilla tai livenä keikoilla. Ja se on välillä sellainen dilemma, joka mulla on ollut. Jotenkin mä tykkään omassa jutussani siitä, että mä oon ihminen, ja mä oon inhimillinen, ja välillä on vaikeaa. Jos joku vaikka haluaa sivaltaa sua, tai kirjoittaa sulle ilkeän Instagram-kommentin, niin se herkkä minä on sillain no mitä vittua nyt oikeesti. Se on sellainen minkä kanssa joutuu tekemään töitä. 

Tää on sit taas toinen juttu, että julkisessa ammatissa kritiikkiä ja kehitysideoita pitää pystyä ottamaan vastaan, se kuuluu tähän. Mutta en silti ymmärrä ihmisten tarvetta loukata tai solvata sun ulkoisia… tai asioita, joihin sä et voi vaikuttaa. 


Tavallaan se on ehkä asia, jota en tiedä kuuluuko koskaan ymmärtääkään…

Ehkä oon viime aikoina alkanut just miettimään sitä, että mä oon aina antanut itsestäni tosi paljon kaikessa mitä mä teen. Kun puhutaan isoista tunteista tai isoista teksteistä, niin kyllä mä ihan vakavissani kaiken oon tehnyt, ja aika sydän verellä. Niin välillä sitä miettii, että täytyy muistaa myös, että kun ihmiset näkee tän artistipersoonan, niin sen alla on se joku osa, minkä mä haluan jättää pelkästään itselleni, joka ei kuulu kellekään muulle. 

Mun oma persoona ja se ydinminä on myös empaattinen, ja haluaa olla hyvä tyyppi ja mukava ihminen. Sen mä haluan säilyttää myös mun tekemisessä. Ed Sheeran, joka on maailman isoin tähti. Kun hänet tapasi, niin se oli oikeasti opettavainen kokemus siinä, että se oli ehkä vähiten mulkku ihminen, ketä mä oon tavannut musa-alalta. Se oli ihan sairaan mukava. Ja tottakai kaikilla on huonoja päivä välillä, mutta jotenkin se ydinopetus on, että se ei tarkota, että jos sä haluat olla vitun menestynyt ja haluat pärjätä ja olla kova siinä sun jutussa, ja olla iso taiteilija, niin ei se sulje pois sitä, että sä voit olla aika jees tyyppi. Se on musta hirveen tärkeetä, ja musta siitä puhutaan tosi vähän.


Albumien välissä oli myös Vain Elämää, millainen kokemus se oli ja vaikuttiko se jotenkin sun inspiraatioon tai luomisprosessiin tän uuden albumin tiimoilta?

Ihana kysymys! Ensinnäkin kokemuksena oli opettavainen, hieno. Vaikka tiesi tavallaan sen konseptin, niin eihän siihen pysty valmistautumaan mitenkään. Siellä oli seitsemän tosi erilaista persoonaa, mutta tavallaan koin kuitenkin sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta siinä, että siellä oli  aika vähän jengii, joilla olisi superiso ego, tai jotka buustaa itseään ihan koko ajan. Kaikkia yhdisti se, että oltiin vähän sellaisia lonereita. 

Mun tapauksessa kannatti mennä, selkeästi kaikki se palaute mitä mä sieltä sain, niin siitä tuli sellainen olo, että mun persoona tuli jotenkin ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Ja se on jotenkin tosi kiva tunne.


Se on varmaan joku perustavanlaatuinen, sisäänrakennettu tunne, mikä meillä kaikilla ihmisillä on.

Niin. Ja oli kiva kun esim. Pyhimyksen päivälle kirjoitin Aina ku Aira -biisiin tekstin, joka pohjautui omaan elämään, ja ne kaikki asiat oli totta, niin se tuntui eka tosi pahalta vetää, ja mua jännitti esittää se tosi paljon. Mua jännitti myös esittää se Mikolle, kun laulaminen on kuitenkin mun mukavuusalue, mut oman flown löytäminen ja tavallaan sellainen puhelaulu ei. Se, että sai jotenkin tiivistettyä ne omat tapahtumat mitä oli keväällä tapahtunut, miettinyt ja huomannut, niin se oli tosi puhdistavaa. Mua jännitti tosi paljon, että tajuaakohan jengi, ja vaikka ei olisi tajunnutkaan, niin olin silti siitä ylpeä, koska se oli mulle totta.

Elastinen muistaakseni sanoi jossain radiohaastattelussa, että hänestä on hienoa, että hip hop ja rap-estetiikka ja rap-musiikki ei oo enää vaan tietyn piirin tyyppien juttu, vaan, että pop-kirjoittajat voi ottaa sieltä inspiraatioo ja siitä on tullut niin mainstream, että se on ihan ok. Huomaan itsessäni ja omassa musatekijyydessäni sen, että mä tiedän musasta paljon, ja oon ollut tosi kriittinen musiikin kuuntelija, ja musalehtien lukija, ja…


Ooksä vähän musapoliisi?

No… joskus ehkä olen aika kauheakin. Ja mä olen lukenut paljon Pitchforkia ja Soundia ja Rumbaa. Nykyään mä oon oppinut siihen, että vaikka mä en itse diggaisi musasta mitä joku toinen tekee, niin mä aina kunnioitan sitä, että joku tekee ite, ja pistää oman elämänsä likoon jonkin asian suhteen. 

Tuli vaan tosta inspiroitumisesta mieleen siis tämä, että kun monethan ei pysty vaikka kuuntelemaan musaa kauheesti jos ne tekee levyä. Mä pikemminkin ahmin niin paljon musaa kuin mahdollista. Mä ymmärrän sitä lukioikäistä Ellinoora-musanördeä kyllä, mutta mä uskon, että elämässä ylipäätään jos suhtautuu asioihin pienellä lempeydellä, niin voi paljon paremmin. Ymmärtäväisyys ja avoimuus musaa kohtaan on sellainen mitä toivoisin jokaiselta.


Miten tää kakkosalbumin teko on ollut erilaista siihen ekaan levyyn verrattuna?

Ainakin siinä, että nyt ei enää tarvinnut hakea sitä, että kuka mä oon ja millaisista asioista mä haluan kirjoittaa, vaan elämä on tarjonnut sitä kirjoitettavaa aika paljon. Mä tiesin kun löysin sen oman sapluunan, että tää on mun kirjoittaja-identiteetti, tällaisesta musasta mä tykkään ja tällaista mä haluan nyt tehdä, tällaista ei mun mielestä oo, ja haluan tehdä ison poplevyn, joka mun mielestä kunnioittaa myös sitä, että se on taiteellista, ja joka on ymmärrettävää pop-musiikkia, mutta kuitenkin myös paikoittain haastaa kuulijaa, koska mä luotan aina kuulijoihin. 

Mä oon ymmärtänyt sen, että ihmisiä ei pidä koskaan aliarvioida. Me eletään sellaisessa murroksessa, että mainstream-popin kärki ei ole enää niin kapea, vaan sen alle mahtuu tosi erilaisia artisteja; tosi erinäköisiä, -kuulosia ja -sukupuolisia. Se on musta tosi hienoo. On kiva operoida tänä aikana, kun kirjoitetaan niitä sääntöjä uusiksi. Artistin ei tarvitse olla tietynlainen, tai tietyn näköinen, tai sopia johonkin yhteiskunnan muovaamaan normiin tai muottiin, että se voisi olla vitun menestynyt tai hyvä siinä mitä se tekee.


”Me eletään sellaisessa murroksessa, että mainstream-popin kärki ei ole enää niin kapea, vaan sen alle mahtuu tosi erilaisia artisteja; tosi erinäköisiä, -kuulosia ja -sukupuolisia. Se on musta tosi hienoo. On kiva operoida tänä aikana, kun kirjoitetaan niitä sääntöjä uusiksi. Artistin ei tarvitse olla tietynlainen, tai tietyn näköinen, tai sopia johonkin yhteiskunnan muovaamaan normiin tai muottiin, että se voisi olla vitun menestynyt tai hyvä siinä mitä se tekee.”


Tän albumin soundi on ehkä vähän syvempi ja sellainen sielukkaampi kuin sun debyyttialbumilla, mutta kuitenkin avainelementit on aika samat; mahtipontista ja orgaanista poppia. Miten te lähditte rakentamaan tätä soundia sen ekan levyn jälkeen?

Tottakai kun on uusi artisti ja haluaa tavallaan sementoida sen oman jutun, niin nyt ei ole mun aika luoda täysin nahkaani uudestaan. Nostan hattua Madonnalle, joka on tehnyt sen uskottavasti jotain miljoona kertaa. Jotenkin kun kaikki muuttuu tällä hetkellä, niin monella on se piste, että ura on jo niin pitkällä, että pitää tehdä jotain erilaista, että se pysyy itselle ja muille vielä jotenkin mielenkiintoisena. Mutta mullahan tää geimi on vasta alkanut! 

Meillä on tosi paljon Samulin kanssa sellainen fiilis, että kaikki on mahdollista ja kaikki on tavallaan auki. Me ei kertaakaan oltu, että no ei voi kirjoittaa noin tai no ei voi tehdä tota. Sellaisiakin ilmapiirejä joillain on. Mä oon tosi kiitollinen, että meillä on tekijöinä yhdenvertaisuus, mutta kuitenkin sellainen avoimuus. Hän ei esim. kertaakaan oo sanonut mun teksteistä, että no et voi sanoa noin tai joku voi ymmärtää tän väärin. Me ollaan koko ajan luotettu siihen, että visio kantaa ja ihmiset ymmärtää kyllä. Edelleen orgaaninen pop on läsnä ja samalla ehkä myös syvennetään ja venytetään sitä artistikuvaa, mikä ihmisillä on minusta. Tekstit on musta taas jollain tavalla syvempiä.


Musta sieltä nousee eniten teksteistä läpi ehkä tietynlainen nostalgia, ja jonkinlainen haikeus pääteemoina. Niin minkälaisia juttuja sä oot itse käynyt läpi kun oot kirjoittanut noita tekstejä?

Elämä on tapahtunut. Kyllähän oma elämä on muuttunut tosi paljon siitä, että oululaistyyppi tulee tänne unelman perässä, eikä se tavallaan tiedä kuka se on ja mitä se tekee. Nyt se tietää kyllä kuka se on, ainakin tällä hetkellä. 

Ja sitten, että on todistanut tavallaan sen, että elämässä on useita osa-alueita, ja sit jos jossain menee helvetin hyvin, ura menee vaikka ylöspäin, niin sit joku toinen voi mennä suoraa viivaa alas, ja se on elämää. Niin tapahtuu kaikille jossain vaiheessa. 

Mä uskon, että ihmiset kokee jossain vaiheessa elämäänsä sellaisen määrittävän kriisin, ja ne on sellaisia pisteitä kun pitää katsoa elämää silmiin ja miettiä, että kuka mä oon, miks mä oon, mitä mä oon, kelle mä teen mun asioita, ketä varten mä oon täällä ja oonko mä tyytyväinen. 

Vaikka muilla elämän osa-alueilla on ollut haastavia tilanteita, niin mua on lohduttanut se, että mikään ei kestä ikuisesti. Sellainen väliaikainen tila on musta ihana ajatus, koska se pätee kaikkeen, oli se sitten mentaalitasolla mielenterveyden kanssa, tai sitten fyysisiä asioita, niin kaikki menee kyllä ohi. Tai ainakin mä haluan jotenkin uskoa siihen. 

On myös hyvä ymmärtää elämästä, että elämän ei kuulu aina olla vitun kivaa. Ja myöskin kirjoittamisessa se, ettei kaikki laulut voi olla iloisia, kun ei elämä ole aina iloista. Tällä levyllä se uusi teema, minkä oon huomannut oman tekstittämisen suhteen on, että mä oon ollut aika peloton. Esimerkiksi, että siellä on biisejä, kuten Antibiisi, joka on täysi tajunnanvirta vitutuksesta, mitä mä en ajatellut että julkaistaan.


Toi on niin jännä, koska ensimmäisen parin kuuntelukerran jälkeen Antibiisi oli juuri se, joka sieltä mulle nousi eniten esiin ja vähän lempibiisiksikin. Se on jännä, että usein just tollaset biisit, joita ei tyyliin ajatella edes julkaistavaksi, niin on niitä, jotka herättää huomion.

Ne herättää ihmisissä jotain! Tässä on se meidän alan taika. Sä et voi ikinä tietää! Harvoin ihmiset katuu niitä asioita, että kun laitettiin se biisi levylle. 

Mitä monella tulee sitten kun hommat menee hyvin ja tulee enemmän kuulijoita, jotka odottaa enemmän sitä, että mitä tapahtuu seuraavaksi, niin monet menee sit siihen limboon, että sun pitää täyttää kuulijoiden odotukset. Taidemaalarihan ei kysy, että millaisen taulun mä sulle maalaan, ellet sä tee tilaustöitä. Mä en tee tilaustöitä. On ollut ihanaa ja vapauttavaa, että on tajunnut, että on se oma juttu ja oma sapluuna, mutta kuitenkin siitä voi poiketa ja räiskii ihan miten sattuu. 

Antibiisissä kävi niin, että tulin studioon eikä lähtenyt yhtään. Olin, että vittu mitä paskaa mä oon hukannut koko mun taidon kirjottaa! Samuli oli ihan turhautunut, ja totesi, että mitä jos lopettaisit ton itsesäälin.


Nää on näitä hienoja hetkiä luovan työn kaaressa.

Jep, nää on näitä. Samuli sanoi, että hän lähtee nyt käymään jossain, että oo täällä nyt yksin hetki ja kirjoita kaikki mikä sua vituttaa ylös. Ajattele, et kukaan ei koskaan lue tota tekstiä, ihan vaan että saat ton lukon auki. Välillä luovassa työssä tarvitsee sellaisia välitöitä, että pääsee eteenpäin.

Sitten mä kirjoitin sen ja esitin sen hänelle biitin päälle. Kuunneltiin se kolme kertaa ja todettiin, että toi kertsihän on aika hyvä. Näin se menee; et sä hukkaa mitään taitoa. Ei se ihan tuulesta temmattu oo se kakkoslevyn vaikeus, siksi monet alkaa puristaa mailaa vitusti silloin. Mä oon pyrkinyt siihen, että mä en tekisi niin. Toi oli se hetki kun mä tajusin, että tästä voi tulla todella raskasta tästä levyn teosta. 

Mulla on paljon kokemuksia mistä mä haluan kirjoittaa, pitää olla vielä kiitollinen siitä, että se kynä pysyy kädessä edes jotenkin. Noi hetket on just niitä, että silloin ollaan luultavasti jonkun äärellä kun strugglaillaan. Jos joku ajattelee, että biisin pitää syntyä helposti, niin sitten tekee kyllä väärää duunia.


Vaaleanpunainen vallankumous, eli albumin nimi, on myös kyseisestä biisistä.

Tää levy on ristiriitojen ja kontrastien levy, ja siinä on mun kaksi puolta. Toinen on se herkkä ja haavoittuvainen, tunteva ihminen. Toinen on se ihminen, joka nousee sinne lavalle ja on sillain, että sä voit olla ihan vittu mitä sä haluut. Mä oon ylpee siitä mitä mä oon tehnyt, ja mä koen, että mä tuun kuulluksi ja nähdyksi tällä levyllä. Se on taiteilijalle todella tärkeää.






Lähetä kommentti

INSTAGRAM @joannahearts

© MUSIIKKIBLOGI. Design by FCD. Musiikkiblogi.fi fiilistelee juuri nyt: Lauv, Yeboyahin visuaalinen EP, Lizzon huilusoolot, saapuva syksy.