Antti Tuiskun uusi albumi on lähellä ihmisyyttä, mutta onko se tarpeeksi samaistuttava?

Tie banaanientusiastista kulttijohtajaksi on yllättävän lyhyt. 


Kuva: Anna Äärelä
Pitkän uran tehneen Tuiskun kaksi viimeisintä albumia olivat edeltäjiään provosoivampia, ja sinkaisivatkin myös esittäjänsä jymymenestykseen. Niillä Tuisku onnistui luomaan nahkansa uudestaan, hänestä oli tullut Anatude, jonka kuvastoon kuului mm. seksualisoitu banaani, ja jonka brändi kannusti vahvasti kaikkia rakastamaan itseään ─ ja ennen kaikkea tietenkin Antti Tuiskua.

Anatude ideana oli kuitenkin kahdella albumilla hiljalleen jo kaluttu loppuun. 2018 Antti Tuisku soitti toistaiseksi viimeisen keikkansa Provinssissa, ja vetäytyi sen jälkeen puoleksitoista vuodeksi toteuttamaan itseään muutoin kuin artistina. Taukonsa aikana Tuisku opiskeli liikunta-alaa, sekä vietti vapaata, satunnaisen railakasta opiskelijaelämää Espanjassa. Tauon tarkoituksena olikin myös kaivaa esiin uudenlainen artisti. Uudistua sillä tavalla onnistuneesti, että onnistuu pysymään relevanttina ja kiinnostavana. Se vaatii paljon artistista itsetutkiskelua.

Ja siis, minä rakastan Antti Tuiskua. Ja minä rakastin Anatudea. Mutta kyllä minä olin hieman huolissani.

Ei ole harvinaista, että artistit vetäytyvät albumijulkaisujensa välissä luolaansa etsimään itseään ja siitä syntyneellä seuraavalla albumikokonaisuudellä sitten kuullaan "siis ihan uutta ja erilaista mua." Aina tuo kasvu ja uusiutuminen artistina eivät lopulta kuitenkaan ole mitään oikeasti niin syvää, että se tarjoaisi kuulijoille jotain uutta ja jännittävää.

Onnistuisiko Tuisku todella keksimään jotakin tarpeeksi provosoivaa, mutta silti itsensä näköistä, joka pitäisi kaikkien mielenkiinnon yllä, mutta tuntuisi silti uskottavalta? Suoraan sanottuna; pystyisinkö, kuten aiemmin, enää sellaisella ihanalla, huvittuneen innostuneella tavalla yllättymään jostain mitä Antti Tuisku tekee?

Sitten heräsin eräs kaunis aamu tähän otsikkoon:




Ja sen jälkeen en ollut tästä asiasta enää niin kovin huolissani.

Antti Tuiskun uuden Valittu kansa -albumin debyytti- ja samalla nimikkosingle julkaistiin yllätyksenä aiemmin tällä viikolla. Sen kulma on totta tosiaan uskonnollinen, ja kappaleen videolla Tuisku nähdään toimimassa yllä mainitulla tavalla.

Uskonto - aihe, joka on hiljaisessa yhteisymmärryksessä suljettu ensitreffeiltä ja perheillallisilta jo vuosikymmeniä tulenaran luonteensa vuoksi. Olisi pitänyt arvata, että Antti Tuiskun uusi albumi rakentuu juuri sen ympärille. Mutta enpäs arvannutkaan, ja jo se tekee paluusta osittain onnistuneen.

Valittu kansa oli biisinä aivan loistava pelinavaus, mainiota brändäystä, sekä yhdessä musiikkivideonsa kanssa ihan mielettömän vahva visuaalinen promo albumin julkaisua varten. Parhaimmillaan äärimmäisen laadukas musiikkivideo antaa etiäisiä viimeisimmistä American Horror Storyn tuotantokausista, mistä itse tietenkin sarjan suurena fanina nautin, vaikken ehkä aiemmin ihan ensimmäisenä olisi keksinyt yhdistää sitä Antti Tuiskuun.

Mutta jospa tarkastellaan biisiä hetken ihan biisinä, eikä pelkkänä ura-askeleena Antti Tuiskulle.

Valittu kansa on rohkea kannanotto, joka nostaa keskustelunaiheeksi ajankohtaisia ajatuksia hengellisestä tekopyhyydestä, vallan väärinkäytöstä ja uskonnoista. Törkeästi voi käyttäytyä valtaosan elämästään kunhan käy sunnuntaisin kirkossa ripittäytymässä. Biisi myös toimii varmasti käsittämättömän hyvin Tuiskun tulevilla keikoilla, sekä etenkin Olympiastadionilla elokuussa.

Mutta näenkö itseni kuuntelemassa tätä ihan muuten vaan? Samalla kun teen aamupalaa? Matkalla töihin? Laittautuessa juhlimaan? Kevätkävelyllä? En oikeastaan. Vaikka kappale käsittelee tärkeitä, oikeastaan meitä kaikkia yhteiskunnallisella tasolla koskettavia aiheita, siitä puuttuu yksi kenties tärkeimmistä avainelementeistä; samaistuttavuus. Samalla kun Valittu kansa on niin lähellä ihmisyyttä, se tuntuu olevan niin kaukana arjesta.

Olen jälleen huolissani.

Toisaalta, ehkä kyse onkin juuri siitä. Yksi Antti Tuiskun brändin kantavista teemoista viime vuosina on ollut vapaus. Vapaus liikkua, vapaus olla, vapaus rakastaa, vapaus uskoa hyvään. Jälleen, jos tämä valittu kansa seuraa Antti Tapani Tuiskua, voi oman arjen ja murheet unohtaa, jättää aivot narikkaan ja suunnata kohti Bailantaita huutaen aamenta.

Omilla aivoilla ei tarvi miettiä mitään
Kun tottelet Anttii
Halleluja, valittu kansani
Aamen, aamen, aamen
Motherfuckin' aamen

Täysipitkä Valittu kansa -albumi julkaistiin viime yönä. Albumi on tehty Espanjassa samalla tiimillä kuin kaksi aiempaa levyä. Sen tuotannosta vastaa Jurek ja kirjoittajina ovat hänen ja Antin lisäksi olleet Saara TörmäAku RannilaKalle Lindroth ja Henna Sarriola.

Uuden albumin kantavat teemat ovat ihmisyys ja instituutio. Sen teksteissä kyseenalaistetaan suuria auktoriteetteja ja sitä kautta myös ihmisiä, jotka asettuvat korkeampaan asemaan arvostelemaan muita. Tiedotteessaan Tuisku kertoo, että Valittu kansa on kantaaottava, syvällinen ja hengellinen. Myöskään Tuiskulle ominaisesta itseironiasta ei kuitenkaan ole luovuttu. Albumi kertoo ihmisen täydellisestä epätäydellisyydestä, ja Antti käsittelee aihetta myös omien virheidensä kautta. Albumi pyrkii kunnioittamaan eri uskontoja, ja käsittelee vahvasti ihmisen tekopyhyyttä.

Uskonnolliset viittaukset eivät ole täysin uusi taso ja tuntematon taso Antti Tuiskua. Jo Hengitän-albumilla (2009) puhutaan uskonnosta ja henkimaailman asioista. Silloin hän oli löytämässä itse uskoa uudelleen, ja se heijastuu myös silloin julkaistuun tuotantoon.

"Mun ongelma ei ole koskaan ollut itse usko, vaan seurakunta ja kirkko. Se on laitos, joka perustuu siihen, että ihmisiä sitoutetaan järjestettyyn toimintaan. Siinä päätyy helposti palvelemaan sellaista asiaa, jonka takana ei ihan sataprosenttisesti seiso." -Antti Tapani, WSOY 2018

Albumin avaa kantaa ottava Kerran vuodes kirkkoon (joka onnistuu yllättämään trap-henkisellä biitillään ja riipii muutenkin vaikutteita ehkäpä jopa hip hopin saralta) ja päättää leikkisästi kuolemaa ylistävä Sit ku me kuollaan. Loput albumin biisit sijoittuvat tyylikkäästi jonnekin näiden kappaleiden välimaastoon. 

Aiempi huoleni haihtui, kun jo ensikuulemalta kävi selväksi, että albumin räikeimmät ylilyönnit ovat jo julkaistu Valittu kansa, sekä keskeltä albumilta löytyvä Jesse on mun frendi, joka liikkuu jossain trollailun, memeilyn ja validin kannanoton rajamailla. Nämä ylilyönnit dominoivat oivaltavilla teksteillään. Muuten kyseessä on ennakkopromoonsa nähden yllättävän maltillinen albumi.

Pääosin Valittu kansa on tummanpuhuva, moderni, ja totta tosiaan lähellä ihmisyyttä. Se onnistuu kokonaisuutena saavuttamaan sen samaistuttavuuden, josta albumin nimikkobiisi sai minut alunperin huolestumaan. Jos Antti Tapani Tuisku on kulttijohtaja, minut on aivopesty.






PS. Tuleeko "Tuiskuttajista" nyt "Valittu kansa"...?

Kommentit

Form for Contact Page (do not remove)