Nelli Matula - Vision voima

2019/08/19

Lapsena Nelli Matula lauloi leikkihuoneessaan aarioita. Teininä hän halusi olla Shakira. Nyt hän palvelee yksinoikeudella omia visioitaan, ja jahtaa päivittäin täydellisyyttä.




Nelli Matula oli koliikkilapsi, joka itki läpi kastetilaisuutensa, kun kukaan ei saanut itkua loppumaan. Sitten isän lauluyhtye rupesi laulamaan. Sormia napsauttamalla Nelli hiljeni, ja nukahti.

Siitä lähtien musiikilla ja Nelli Matulalla on ollut rikkoutumaton side.

Lapsena Nelli kuunteli lastenkasetteja, ja lauloi niiden päälle terssistemmoja. Lastenhuoneessa lelujen suurenmoiset seikkailut eivät ääniytyneet lapsenomaisen höpöttelyn kautta, vaan Nelli lauloi aarioita siitä mitä lelut tekivät. Systemaattisesti vähintään kerran päivässä Nelli liikutti itse itsensä kyyneliin omilla tarinoillaan ja lauluillaan.

Satubaletin Nelli aloitti 3-vuotiaana. Tanssista muodostui isompi identiteetti, koska musiikki oli aina ollut jo vakio. Isoveli soitti klarinettia ja jazz-pianoa, isä kitaraa ja pianoa, sekä otti osaa eri lauluyhtyeisiin ja kuoroihin. Äiti oli soittanut viulua. Myös kaveripiireissä musiikki oli aina läsnä. Parhaat kaverit olivat omia lauluyhtyekavereita. Nellillä oli myös tyttökvartetti, joka yhdessä teki biiseistä omia sovituksia. Musiikin sija elämässä oli aina itsestäänselvyys.

Ennen ala-astetta Nelli soitti nokkahuilua. Musiikkiluokalla nokkahuilusta tuli kuitenkin kouluinstrumentti, jota kaikki soittivat. Se alkoi tuntua liian tavalliselta. Siksi Nelli vaihtoi poikkihuiluun, hän halusi olla spesiaalimpi. Hän soitti poikkihuilua 13 vuotta, välillä sinfoniaorkestereissa, ja teki siitä tutkintojakin.


Varmaan ruokkii myös omaa luovuutta tosi paljon, että sai kasvaa musiikin keskellä?

Ihan sikana! On hienoa, että on saanut kasvaa sellaisessa ympäristössä, missä musiikki on muillekin niin iso juttu. Ja se on tosi hedelmällistä maaperää, kun se on tavallaan ihan normijuttu, että sä teet sitä. Varmasti olen kehittynyt paljon pidemmälle, kun on ollut se lähtötaso jo pelkästään siinä ympäristössä.


Muistatko millaista musaa teillä soitettiin kotona kun sä olit pieni?

Soitettiin, ja edelleen soitetaan; Juha Vainio! Mun faija on tosi kova Juha Vainio -fani, ja arvostaa hänen tekstejään kovasti ja tapaansa riimitellä. Sitä on kaikki mökkimatkat kuunneltu. Me kilpailtiin perheen kanssa aina siitä, että kun se levy laitetaan auton soittimeen, niin kun biisi loppuu, kuka arvaa matkan aikana eniten seuraavan biisin sävellajeja oikein.


Millaiset artistit sua itseä inspiroi nuorempana?

Shakira oli kova juttu mulle! Kuuntelin Laundry Service -albumia repeatilla ja opettelin sheikkaamaan mun pientä peppua meidän leikkihuoneessa. Kun faija kävi työmatkoilla, se toi aina välillä sieltä sellaisia lapsille tehtyjä jotain jumppapukuja ja glitterhärpäkkeitä, ja mä tein aina niistä mielettömä asukokonaisuuksia päälleni, ja sheikkasin mun mankan tahtiin. Tiktakia kuuntelin myös ihan sikana.


Eli aika naispainotteista! Oliko sulla jo silloin sellainen tunne, että mäkin haluan olla niin kuin noi?

Joo! Ku multa kysyttiin pienenä, että mikä musta tulee isona, niin mä vastasin että Shakira. Se tunne katosi vähän, kun realismia tuli mukaan silloin kun tajusin, että kaikki muutkin haluaa olla laulajia.


Nostiko se sun kilpailuviettiä?

Musta tuntuu, että se tavallaan vaan lannisti mua vähän. Tai no, en tiedä voinko sanoa, että lannisti kun tässä sitä nyt ollaan. Mutta ehkä se realismi, se tietty vaihe, kun tajusin, että okei, mun luokan kaikki mimmit haluaa olla Shakira. Silloin mä muutin mun haaveen, että ehkä mä haluankin olla musikaalinäyttelijä, koska siinä pääsee tanssimaan, laulamaan, ja näyttelemään, ja sekin on tosi siistiä. Sekin vähän muuttui, kun tajusin, että sekin on ihan superkilpailtu ala. Sitten mä ajattelin, että mä haluankin kauppikseen, ja haluan käyttää mun assertiivisuutta ja älyä siihen suuntaan. Mutta sitten tapahtui elämä.


No siis, kun mä yritinkin vähän linjata sun elämänkaarta tätä haastattelua varten, ja mietin, että pitääkö tämä kaikki oikeasti paikkansa. Keskeytä tai korjaa, jos jokin tässä on väärin: olit peruskoulun musaluokilla, mistä jatkoit Kallion ilmaisutaitolukioon, pyörähdit vaihto-oppilaana Sveitsissä, opiskelit laulua ja poikkihuilua opistossa, valmistuit Pop & Jazz Konservatoriosta, jossain vaiheessa olet ilmeisesti suorittanut kondiittorin tutkinnon...?

Se oli ennen Pop & Jazz Konservatoriota. Tein kondiittorin tutkinnon vuodessa 2016. Sitten tein ammattimuusikon tutkinnon vuodessa 2017. Ja nyt oon Haaga-Heliassa tradenomilinjalla.


Niin... oletko... kenties....suorittajaluonne? Vähän?

Miten sä nyt tollaista päättelit?! Hah! Joo, kyllä mä tykkään siitä. Jotakin mä varmaan yritän kompensoida, sellaista pimeää mörköä jossain sisällä, tällä kaikella. Ja lisäksi olen vielä ehkä vähän perfektionisti siihen päälle.


Se olisikin ollut itseasiassa mun seuraava kysymys; mitä sä ajattelet täydellisyydestä?

Se olisi ihanaa.


Uskotko siihen? Onko se saavutettavissa?

Kyllä mä pyrin siihen päivittäin. Mutta en mä tiedä mitä se tekee mun henkiselle terveydelle, se on ihan toinen keskustelunaihe. Mutta se olisi ihanaa, ja mä oon nyt vaan rehellinen. Tottakai, jos kysyisin vaikka mun terapeutilta, että mikä on oikein, niin se sanoisi, että vastaa näin: ei tietenkään ole saavutettavissa, ja epätäydellisyys on täydellistä, ja elämä itsessään ja ihan kaikki on tuolla luonnossa, evoluutiossa ja ekosysteemissä täydellisen epätäydellistä koko ajan.

Mutta kyllä mä huomaan, että mä oon ainakin tässä prosessissa vielä sen verran kesken, että mun on aika vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Virheitä ja... se liittyy varmaan jotenkin myös vaatimustasoon minkä asetan itselleni. Mä elän elämääni visioiden kautta, että mulle tulee joku näky tai visio jostain asiasta, ja se on mulle niin vahva kokemus, että mä koen että okei, näin tää tapahtuu.

Mä yritän jotenkin pyrkiä täydellisyyteen kaikilla mahdollisilla keinoilla. Välillä vaikka ennen jotain keikkaa, TV-konserttia, tai Emma Gaalan esiintymistä pitäisi muistaa, että okei, ehkä mun ei kannattaisi enää jatkossa edellisenä iltana treenata näitä koreografioita sillein, että mun jalat kirjaimellisesti illalla vuotaa verta. Onko siitä silloin hyötyä enää? Mutta mun on tosi vaikea silloin nähdä sitä niissä hetkissä. Pitäisi ajatella isoa kuvaa, kun kyseessä on yksi keikka miljoonasta. Mutta siinä hetkessä mun on hyvin vaikea nähdä sitä, koska silloin se yksi keikka on kaikki.


Tuleeko paineet enemmän sisältä päin, vai tuleeko ne jotenkin ulkoa vain siksi kun tää on niin kova ala? Vai molemmista?

Musta tuntuu, että se on jonkinlainen cocktail sitä, että mulla on näyttämisen halu ja -tarve itselleni, mutta tottakai myös muille. Musta tuntuu, että muille näyttämisen tarve on sellainen, mikä jokaisella artistilla on tavallaan oltava. En usko, että tälle alalle ajautuisi muuten, ellei olisi snadisti narsistinen, ja vähän sekaisin.




2015 teitte Kato Vaan -sinkun ja lähetitte sen Rähinälle. Osaatko kuvailla sitä aikaa?

Se oli se vuosi kun tein sitä kondiittorin tutkintoa. Olin hankkinut itselleni harjoittelupaikkoja Helsingistä mielestäni parhaista konditorioista, ja menin sinne kuutena päivänä viikossa ilmaiseksi oppipojaksi töihin, ja tein näyttöjä niille kokeille. Silloin olin duunissa Patisserie Teemu & Markus -konditoriassa. Se on outoa, mutta jotenkin kokit ja räppärit oli tosi läheisiä. Teemu ja Markus tunsi tyyppejä Rähinältä, ja siellä kun juteltiin päivät pitkät, niin tuli ilmi, että olin tehnyt tuottajan kanssa biisin. Ne ei ollut edes kuullut sitä, ne tiesi vaan, että olin tehnyt jotain keikkoja ja, että laulan.


Millaista sun musanteko oli siinä vaiheessa?

Ei se ollut sellaista, että nyt mä rupean tavoittelemaan tätä. Vaan me tehtiin se biisi, ja siitä tulikin ihan hyvä, ja mietittiin, että ehkä sitä voisi joskus tarjotakin jonnekin levy-yhtiöön. Mutta Teemu ja Markus sanoi yksi päivä, että Rähinällä etsitään uusia artisteja, minkä takia uskalsin kokeilla kepillä jäätä.


Oliko se vain näiden sattumien summa, että juuri Rähinä? Niillä ei kuitenkaan ollut sun tyylisiä artisteja entuudestaan?

Ei! Kun puhuin aikaisemmin siitä tanssista, niin se on ollut supervahva osa mun nuoruutta. Kaikkein rakkain laji mulle silloin oli kaikki street-lajit. Oon kasvanut kuunnellen sen Shakiran lisäksi jotain Tygaa ja 50 Centin Candy Shopia, ja muuta ei-lapsiystävällistä musiikkia. Niin jotenkin hip hop -musiikki ja hip hop -levy-yhtiö tuntui siltä, että tää on se minne mun musa kuuluu. Rähinä edusti sitä, ja siksi se tuntui oikealta siinä kohtaa.

Siispä minä suorittajana laitoin sinne A4:n mittaisen hakemuksen, jossa oli mukana myös mun 5-viisivuotissuunnitelma, brändikartotus, ja ajatus siitä mikä on se markkinarako mikä Suomessa mulle olisi. Sen lisäksi siinä oli mun CV, ne demot, ja joku livetaltiointi. Ne vastasi mulle puolen tunnin sisällä, ja kutsui mut sinne palaveriin. Mulle naurettiin myöhemmin siitä, että eihän kukaan lähetä levy-yhtiöön CV:tä ja viisivuotissuunnitelmaa.


Mä oon tavannut sut ekaa kertaa vuonna 2016 Blockfesteillä, kun sulta oli tullut ulos juuri pelkkä sun Kato Vaan -debyyttisinkku. Sulla oli jo silloin jotenkin sellanen... mikä joissain artisteissa on, sellainen hehku, että ne loistaa sellaisella tietyllä tavalla. Sussa oli se, ja sulla se loisto ehkä tulee sellaisen ilon ja positiivisuuden myötä. Onko se joku tietoinen elämäntapapäätös tai ideologia, jota sä pyrit noudattamaan, vai tuleeko se sulta vaan luonnostaan?

Siinä on ehkä vähän molempia. Mä oon alusta asti ajatellut, että tottakai artistius on mun persoonallisuus... on crack. Että jos mussa on ihan vähän sassya ja tukan heittelyä, niin se tulee megafonin läpi siinä artistiudessa. Mutta niiden elementtien pitää olla lähtökohtaisesti aitoja. Jos mä yrittäisin tehdä jotain Billie Eilish -juttua, niin se olisi kaikille vaan tosi myötähäpeällistä, koska mä en oo tällä hetkellä mitenkään syvästi angstinen ja tosi cool esiteini. Tottakai sen on pakko olla aitoa.

Mutta kyllä siinä on myös sitä, että mä yritän aidosti tehdä tosi paljon töitä sen eteen, että... tiedätkö, maailmassa on ihan tarpeeksi paskaa muutenkin. Yritän olla tietoinen siitä, että ihan oikeasti jokaisella meistä on ne omat paskat, ja sä et ikinä tiedä mitä sillä toisella ihmisellä on menossa. Älä ikinä ole se ihminen, joka heittää vielä sen yhden hakaneulan sen taakan päälle. Älä ikinä ole se ihminen.

Mä oon kuullut myös mun elämäni aikana niin usein ja paljon, että mä oon vaan ihan vitun ärsyttävä. On ihanaa jos se artistiudessa toimii sellaisena positiivisena tähtipölynä.


Se on varmaan myös yksi syy miksi sä olet nyt tässä. Tai ehkä jos olisit toisenlainen artisti, niin sitä ei tarvitsisi olla. Mutta se on varmasti yksi syy siihen, miksi sä olet juuri tällainen artisti, juuri nyt, ja juuri tässä.

Varmasti.


Mä itseasiassa palasin siihen juttuun, mitä me tehtiin silloin 2016 Blockfesteillä. Ja sä sanoit silloin mm. että "nautit energisistä ja itsevarmoista naisista, koska se on jostain syystä edelleen jengille tietynlainen punainen vaate. Katsokaa vaikka Cheekiä ja mitä se tekee, miksei nainen voisi tehdä samaa." Siitä on nyt muutama vuosi, ja mua kiinnostaa, että miten nyt kun olet ollut alalla pari vuotta; millaista on olla nainen musiikki-alalla, mietitkö sitä ollenkaan?

Kyllä mä edelleen sanoisin, että ei asiat vieläkään ole niin, etteikö sillä olisi mitään väliä oletko nainen vai mies ja, että molemmilla olisi samat pelisäännöt. En nyt ehkä osaa sanoa, että mitkä ne olisi ne pelisäännöt. Tietyllä tavalla musiikkibisneksessä on kuitenkin sellaista brutaaliutta, että se on kyllä tosi kova paikka kenelle tahansa sukupuolesta katsomatta, joka sinne lähtee yrittämään. Kyllä siinä pitää todella puskea ne siivet auki ja ottaa aggressiivisesti se oma tila. Tai en mä tiedä, voihan se olla että joidenkin ei yhtään tarvii.


Voiko se olla myös tuurista kiinni?

Siinä on pakko olla sitä myös, että tähdet on vaan oikeassa asennossa. Että se juttu mikä inspiroi mua artistina kaikkein eniten, on jotenkin tsägällä myös se mitä on ilmassa just nyt, ja siksi se on otollinen hetki sille, että se liekki syttyy. Ja mä oon tavallaan löytänyt myös sellaisen tietynlaisen kodin siinä naiseuden ja artistiuden yhdistämisessä.


Mä oon tehnyt mun vision mukaan jokaisen päätöksen tähän mennessä. Ja se on päivän päätteeksi, joka yö, se mihin mä palaan. Se ei oo se, mitä netissä puhutaan. Se ei oo se, mitä levy-yhtiössä sanotaan. Vaan se on se visio, mitä pitää palvella.


Sun ekat biisijulkaisut olikin sellaisia jopa korostetun itsevarmoja. Niissä sulla on yleensä kontrolli jostain - usein miehestä, ja oot niissä kaikin puolin vahvasti niskan päällä. Sivuttiinkin tätä tuossa aiemmin, mutta kuinka vahvasti koet, että se edustaa sua henkilökohtaisesti?

Tavallaan musta tuntuu, että mun huumori on tosi napsuvaa. Ne punchlinet on mun kirjoittamia, eli olisi mahdotonta kirjoittaa niitä, jos mussa ei olisi sitä puolta. Mutta samalla mä huomaan, että jos esimerkiksi liikenteessä joku käyttäytyy tosi törpösti mua kohtaan, tai joku tuntematon ihminen on muuten vaan jotenkin tosi mulkku mua kohtaan, niin mä oon huomannut, että mä meen ihan totaalisen pois tolaltani. Saatan tuntikausia olla ihan järkyttynyt siitä, ja vihanen ja punanen naamasta. Mä oon yrittänyt keittiöpsykologioida itseäni siitä, että miksi mä meen niin paskaksi siitä, ja musta tuntuu, että siinä on jotain sellaista, että vaikka mussa on se kipakka puoli, joka tykkää heittää välillä sen burnin jonnekin, niin se kaikki tapahtuu mulle leikin varjolla, ja on sellaista kiusottelevaa pientä tökkimistä, joka kuitenkin lähtee aina jostain itseironiasta. Se on mulle itseilmaisun huumorimuoto.

Todellisessa elämässä, vakavasti, mä en ikinä olisi sellainen tyyppi, joka lähtisi jotenkin aukomaan päätään jollekin toiselle. Musta tuntuu, että en oo ollenkaan konfliktinhakuinen. Siitä tulee ehkä se, että mä oon noissa tilanteissa niin tolaltani, koska mä en ikinä pystyisi tekemään itse niin. Se ei mahdu mun kovalevylle, mä meen ihan tilttiin siitä.


Sun viimeisimmät biisijulkaisut ennen Jumalatar-albumia on taas olleet aika isollakin kontrastilla huomattavasti herkempiä ja raa'empia. Onko se ollut tietoinen valinta, vai koetko, että oot vaan kasvamassa enemmän siihen suuntaan artistina?

Mun mielestä artistius on haastavaa pidemmän päälle siitä syystä, että se on jatkuvaa itsensä uudelleen keksimistä. Mun albumilla on A-puoli ja B-puoli. A-puoli on tää herkempi Jumalatar-puoli, ja B-puoli on nää vanhemmat biisit. Mä halusin, että ne vanhemmat biisit on mukana siellä, mutta mä halusin tehdä siihen tietyn pesäeron, koska mä oon kirjoittajana, tuotannollisesti ja artistina kasvanut siitä sen pari senttiä eteenpäin.

Mun mielestä ei oo kiinnostavaa tehdä vain toista kulmaa. Mä halusin tuoda siitä kuutiosta yhden uuden sivun esiin. Musta olis hirveetä ajatella, että jos mun pitäisi koko loppuelämäni kirjoittaa vaan pelkkiä punchline- ja rostaus-tekstejä.

Mulle ehkä koko albumin tärkeimmäksi biisiksi on muodostunut A-puolen biisi Ikävä kotiin. Se on myös sellainen herkkisbiisi, ja se on 100% mun sanoitus, sävellys ja sovitus. Mä kirjoitin sitä tekstiä kolme viikkoa putkeen, koska se tuntui niin painavalta se aihe. Ei ahdistavalla tavalla, vaan että sen jokaisen lainin pitää olla totuus. Siellä ei voi olla yhtään filleriä.

Ton tyyppiseen tekstiin, joka on tavallaan oma sykkivä sydän näin ulos rinnasta ja pöydälle, niin mulla ei olisi ikinä mahdollista tuoda itsestäni kirjoittajana tuollaista puolta, jos mä näyttäisin itsestäni vain sen sassyn puolen.



Sä julkaisit kaiken kaikkiaan viisi sinkkua Rähinällä, ja oot pitänyt viimeisen vuoden keikkataukoa. Nyt sä siirryit tänä vuonna Universalille. Jos ylipäätään puhutaan artistisesta kasvusta, niin millainen tää viimeinen vuosi on sulle ollut?

Linjaus minkä mä tein siitä, että mä en halua olla keikoilla on ollut iso juttu. Se lähti oikeasti vain siitä, että mä laitoin viime kesän rundiin kaiken, ja siihen vielä 10% lisää mitä mulla oli annettavaa energiatasolla, henkisellä tasolla ja taloudellisella tasolla. Se rundi oli mun selkänahka henkarilla.

Tässä tullaan taas siihen visioon ja jämähtämisen, ja siihen millainen artisti mä oon, ja tuun olemaan, ja haluan olla. Siihen visioon ei kuulu se, että mä tarjoilen mun kuuntelijoille, ja yleisöille, ja niille keitä kiinnostaa, niin sellaista puolivillaista paskaa. Että joo, te ootte nähneet tän rundin jo kaksi vuotta, mutta jotta mä saan rahaa niin mä teen tän saman kesärundin mutta ilman tanssijoita, valoja ja asuvaihdoksia. Jos mä tekisin noin, niin mun pitäisi olla jollain toisella alalla. Se ei oo mulle se juttu.

Niin mä tein sen ratkaisun, että mä meen keikoille sitten kun mulla on sellainen kokonaisuus, joka on uusi, ja jota ette oo nähneet vielä. Sellaisen, että ne hardcore-fanitkin, jotka on nähneet joka ikisen keikan, ja tulee tyyliin siellä keikkabussin perässä, että siinä on niillekin jotain uutta.

Tauko on tavallaan ollut tosi ihana juttu, koska se on pakottanut sen koko liekin suuntaamisen pelkästään kirjoittamiseen ja studiotyöskentelyyn, johon mä oon tavallaan rakastunut nyt ihan päätä pahkaa. Ja mua vähän jännittää nyt mennä keikoille, kun mulla on ollut niin kivaa studiolla, missä oon ollut ihan kalsarit korvissa joka päivä. Se oli hirveän iso lahja, että oli mahdollisuus olla tämän aikaa periaatteessa ihan vaan työtön.


Ja toikin, vaikka yhtään missään työssä ei varmasti ole helppoa heittäytyä hetkeksi pois pelistä, mutta voisin kuvitella, että tuo myös tietynlaista itsevarmuutta ja itsenäisyydentunnetta, että on itse tehnyt sen päätöksen.

Ehdottomasti! Ja se, että seison sen päätöksen takana ihan 100%. Vaikka tää kaikki olisi mennyt ihan ripuliksi, ja ketään ei enää kiinnostaisi, ja kaikki ajattelisi, että tää albumi on ihan paska ja ihan floppi koko muija, niin mä olisin ihan supertyytyväinen mun päätökseen silti. Mä en tuu ikinä ajattelemaan, että tää oli virhe. Koska mä oon tehnyt mun vision mukaan jokaisen päätöksen tähän mennessä. Ja se on päivän päätteeksi joka yö se mihin mä palaan. Se ei oo se, mitä netissä puhutaan. Se ei oo se, mitä levy-yhtiössä sanotaan. Vaan se on se visio, mitä pitää palvella.


Onko sun mielestä helppoa pysyä siinä? Voiko lakata välittämästä siitä mitä muut ajattelee tai sanoo?

Sehän on mahdotonta. Artistina ja ammattiesiintyjänä; oli se ammattipuhuja, malli, tanssija tai mikä ikinä, niin ammattiesiintyjänä sussa on sisäänrakennettuna joku... mä sanon sitä haavaksi. Sen ei tarvitse olla haava, mutta joku sellanen vihreä pieni eläin, joka asuu tuolla sielussa, ja kaipaa sitä, että mitä muut ajattelee musta? Tykätkää musta, pliis! Se on jokaisessa, joka esiintyy ammatikseen. Jos sulla ei ole sitä, niin sä saat paniikkikohtauksen kun sä menet lavalle. Mä en usko, että siitä tulee pääsemään irti, että jollain tasolla kiinnostaa mitä muut ihmiset ajattelee.


Onko se enemmän tasapainon löytämistä siinä?

Joo, ja myöskin se, että kuulee sen, mutta myöskin oppii jättämään sitä omaan arvoonsa. Se "Oh my god yas queen!" on saman arvoinen kommentti, kuin "Hyi vitun huora." Se kehu ja puukko on ihan saman arvoisia tässä elämän kaaressa mielipiteinä ja kommentteina. Sen takia myös liikaa kallistuminen sen puoleen, että kai te tykkäätte musta, ja niiden positiivisten kommenttien janoamiseen, on tosi kaksiteräinen miekka, koska sit sä myös uskot ja otat todesta ne hirveydet. Siksi se on tosi haastavaa, koska se on tietynlainen sisäsyntyinen juttu, mikä ajaa tähän.


Puhuttiin jo vähän tosta levyn soundista, mutta millaista tematiikkaa sen tekstipuolella kuullaan?

Mä oon kirjoittajana yrittänyt parhaani mukaan löytää ja puhua sellaisella kielikuvastolla, joka on mulle henkilökohtaisesti, ja sitä kautta luultavasti myös mun kohderyhmälle samaistuttavaa. Sitä kautta siitä tosi yksityisestä ja omasta tulee yleistä. Musta se on kaikessa liibalaabaisuudessaan laulujen kirjoittamisen ydin. Aiheethan on ikuisia, mutta se miten sä sanot sen sellaisella tavalla, että se joka kuulee tuntee, että tää on just se mitä mä kelasin mutta en vaan osannut sanoa sitä oikein.

Tän albumin konsepti on Jumalatar, mutta jos sen selkokielentää ja arkistaa, niin se on periaatteessa sitä, että mä käsittelen mun kokemusta naiseudesta, ja minkälaista on olla nuori nainen mun maailmassa ja meidän yhteiskunnassa tällä hetkellä. Eri puolia siitä, negatiivisia ja positiivisia, iloa ja surua. Jumalatar nojaa Afroditeen, joka on rakkauden, kauneuden, sulouden, hedelmällisyyden ja seksuaalisuuden jumalatar. Tavallaan käsittelen näitä teemoja 2019-linssien läpi.


Kauan tätä albumia on tehty ja minkälainen se prosessi on ollut?

Kyllä mä sanoisin, että mä oon tehnyt tätä levyä mun signaamisesta asti. Mikä sekin on kyllä ihan helvetin kauan. Mutta tää A-puoli on suurimmaksi osaksi valmistunut viimeisen puolen vuoden sisällä.

Mulla on ollut ihan mieletön kunnia kirjoittaa ja tehdä ihan supertaitavien ihmisten kanssa. Kun mä puhun mun visioista, ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, että työyhteisö mun ympärillä on, että "joo vitun hyvä, ja..." eikä, että "joo tosi hyvä, mut ei me ihan voida koska..." Se on ollut supersiistiä, superiso lahja, eikä yhtään itsestäänselvyys.

Se helpottaa myös työtä artistina, koska se on kuitenkin luovaa työtä, niin jos ilmapiiri on kannustava ideoita kohtaan, se ruokkii sitä luovuutta. Kun taas päinvastaisessa tilanteessa se lannistaisi sitä. Sen jälkeen ne ideat ei edes tule enää sellaiselle tiedostavalle tasolle, koska ne jo lähtökohtaisesti aletaan nitistää pois.


Mikä inspiroi sua?

Klassikkovastaus, mutta vahvat naiset. Ja myös mun oma elämä, ja läheisten ihmisten elämä. On varmaan tosi kuumottavaa olla mun frendi, kun olen tosi kiinnostunut sun huolista, mutta saatan myös kirjoittaa niistä biisin.


Mitä sä toivoisit, että ihmiset saa tästä albumista?

Toivoisin, että tällä albumilla olisi sellaisia kappaleita, joista muut voisi kokea niin, että "just tältä mustakin tuntuu. Tää on mun mood!" Ei sen tarvitse olla niin syvällistäkään, että "vau, olet juuri sanoittanut ne minunkin sydänvereslihat joita en itse osannut ja nyt voin kuunnella sitä lattialla ja itkeä..." which is also a mood... Mutta, että se on jollain tapaa ihmisille samaistuttavaa ja koskettavaa. Koska mulle se on kaikki.


Miltä susta tuntuu nyt päästää siitä irti?

Vapauttavalta.


Millainen artisti sä haluaisit olla?

Mä haluun olla sellanen artisti, et se heijastaa sitä kuka mä oikeesti on. Siinä on cocktail sellaista arkisuutta ja yliluonnolisuutta, mitä mun mielestä artistisuus on parhaimmillaan. Se on jollain tavalla niin arkista, että jotkut biisit tuntuu siltä, että ne oikeesti kertoo mun elämästä.

Mut sitten jotkut biisit on sellasia, jotka sä laitat soimaan kun sä lähdet perjantai-iltana mimmien kanssa ulos ja oot silleen, että tänään mä laitan jonkun remmiin kii! Eihän kukaan elä sellaista elämää joka päivä, että mä tylytän teidät kaikki ja tapan sut kun astun tällä piikkikorolla sun kaulan päälle. Mut se miksi sä kuuntelet niitä biisejä on, että sä haluut olla tää tyyppi tän illan. Ja sit se oikeesti tuntuu siltä, et sä oot just se tyyppi.





Lähetä kommentti

INSTAGRAM @joannahearts

© MUSIIKKIBLOGI. Design by FCD. Musiikkiblogi.fi fiilistelee juuri nyt: Lauv, Yeboyahin visuaalinen EP, Lizzon huilusoolot, saapuva syksy.